torstai 30. syyskuuta 2010

Ja juhlat jatkuu

Hei fatsolaiset, jotka vielä täällä käytte:

Aloitin eräänlaisen itsenäisen jatko-osan tälle blogille. Se löytyy täältä.

Nähdään siellä!

-Annapurna

keskiviikko 11. elokuuta 2010

Haudan takaa

O-hoi, lapsoset!

Olettekos olleet kiltisti? Söittehän ihan liikaa kesällä, ette jaksaneet kuumuudelta käydä lenkillä ja sangria viilensi mukavasti oloa? Hyvä! Itselläni ainakin kesä meni oikein mukavasti juurikin näissä merkeissä.

En ole käynyt vaa'alla kesäkuun jälkeen, koska jumaliste, jos Suomessa täällä tarvotaan loskassa 75% vuodesta, ja sen lopunkin pilaavat joko hyttysten legioona, sinilevä tai ennennäkemättömät ukkosmyrskyt, niin kyllä siinä vaiheessa kiinnostaa aika liikuttavan vähän, että paljonko niitä kaloreita on grillimakkarassa tai punkkulasillisessa aurinkoisena päivänä. Käväisin myös mutkan Barcelonassa ahmimassa järkyttävät määrät valkoista leipää, serrano-kinkkua ja mojitoja, eli olen ottanut viimeistä pisaraa myöten kaiken irti koko kesästä. Syksyllä ja talvella ehtii taas verta sylkien nähdä vaivaa tämän ruhonssa eteen.

Ja tosi ärsyttävää: en ole oikeastaan edes lihonnut pientä kesäpömpää lukuunottamatta! Päivän opetus: kun elämäntaparemontin perusteet rakentaa sisältä päin, tulee siitä ihan huomaamatta ja automaattisesti tapa, osa sinua. Valintoja ruokien suhteen tekee selkärangasta, eikä sitä tarvitse erikseen miettiä. Tietenkin minä ahmin mökillä ja ulkomailla, mutta kotona olen nautiskellut upeista kotimaisista tuoreista vihanneksista ja marjoista ja mitä kaikkea onkaan ollut tarjolla - tavoitteeni oli syödä itseni kyllästyksiin mansikoista, ja sen verran voin paljastaa, että mission accomplished! Lisäksi elämäni edellisiin kesiin verrattuna olen saanut kiitettävästi ylläpidettyä liikuntajuttuja, että hurraa sillekin!

Mutta hei, eipä tässä nyt sen kummempia. Niinhän se oli puhe, että tämä kanava hiljenee, jep, kyllä, ja sillä linjalla olen edelleen - vaikka kesän aikana on tehnyt mieli tulla sanomaan vaikka mitä! - mutta puhe oli myös, että täältä pesee uutta matskua. Niin siis, tarkemmin ottaen, täältä pesee. Tuon linkin takaa siis löytyy uusi blogi, joka ei ole projekti, vaan pitempiaikainen juttu.

Älkää hätääntykö ensimmäisen merkinnän lyyrisyydestä: nyt on vain tällainen ilta. Kyllä siellä tullaan vielä nauramaan kainalopieruille. Voin luvata.

Nyt kuitenkin unimaisemia mullistelemaan, että jaksaa taas ihmetellä tämän maailman loputtomia kummallisuuksia. See you on the other side!

-Annapurna

tiistai 15. kesäkuuta 2010

Give me fire!

Tässä se nyt on, viimeinen merkintäni tähän blogiin. Sen tekeminen on osoittautunut yllättävän haastavaksi - olen aloittanut muutamaan otteeseen, mutta pyyhkinyt kaiken pois, koska haluan nyt sanoa asiat jotenkin... Oikein.

Minulla on takanani aivan mielipuoliset yhdeksän ja puoli kuukautta. Vähänpä tiesin sinä hetkenä, kun tätä blogia perustin, mitä kaikkea se tulisi olemassaolonsa aikana näkemään, millaisia ajatuksia se tulisi pitämään sisässään, ja millaisia muutoksia se saisi aikaiseksi. Sanottavaa tuntuu olevan niin paljon, että katson parhaaksi jakaa ajatukset useampien alaotsikoiden alle.

Hyvät naiset ja herrat, viimeisen kerran. Annapurna-täti esittää:

Mielipuolinen yhteenveto

Osa 1 - Olinko tuo minä?

Totuushan on, että omalle laihtumiselleen tulee sokeaksi. Jos minulta kysyttäisiin, olen edelleen saman kokoinen, kuin aina ennenkin. Sellainen, kuin näissä kuvissa:


Uskokaa tai älkää, tässä olen pyörähtämässä pikaisesti kuppilassa ennen kotiinmenoa. Olen! En muuten ole raskaana. Tuota mahaa katsoessani melkein toivoisin olleeni.


Ilosaarirock-hekumaa aistittavissa. Laiturilla on hyvä olla mukana vararengas. Paljastettakoon, että tuo vyö ei tänä päivänä enää pysy päälläni. Todella ikävää...


Freesi nuori nainen alkukesästä 2009.


Kesällä 2008 oli suurinta hupia ottaa kuvia, jotka olivat saaneet innoituksensa 1900-luvun alun ryhmäkuvista. Tiedättekö ne isoäitien laatikoista löytyvät luokkakuvat, joissa kaikki näyttävät sieluttomilta, ilottomilta, nujerretuilta ihmisraunioilta? Eipä siinä, ei paljon olisi hymyilyttänyt, jos olisin tiennyt ja tajunnut, miltä oikeasti näytän.

Ja sokerina pohjalla: Kuva, jonka löysin sattumalta tietokonetta siivotessani, jonka olemassaolosta en tiennyt, ja joka sai minut nyt - melkein vuosi kuvan ottohetkestä myöhemmin purskahtamaan spontaaniin nauruun, vaan sittenpä meni käsi suun eteen:



OIKEASTI! Mitä helvettiä?! Mitä minun mahalleni on tapahtunut? Missä välissä? Kenen luvalla? Miksi kuvassa on stetsoneita? Ennen kaikkea: Miten on mahdollista, että minä en ole huomannut tuota?

Kun selaan näitä kuvia läpi, en voi kuin kiittää sitä kännistä mieshenkilöä, joka elokuussa 2009 totesi näinkin kauniisti: "Se on sulla tuo perse levinnyt aika reippaaseen tahtiin siitä asti, kun ollaan tavattu... Siis kun silloin kun tavattiin, niin olit semmonen tikku, mutta nyt minäki alan kiinnostua susta, kun tykkään vähän rehevämmistä naisista!" Siitä kaikki alkoi. Silloin heräsin. Että terveisiä vaan HKK:lle - Tarjoan kossupullon, kun nähdään!

Osa 2 - Uusi maailma

Johonkin toimenpiteisiin oli siis ryhdyttävä. Painoindeksin mukaan en ollut ylipainoinen, mutta joku minussa puhui, että tälle elämäntyylille on laitettava stoppi. Nyt kun se on vielä helppoa. Syyskuun 2009 asti olen opiskellut itsenäisesti sellaisen määrän ravitsemus- ja liikuntaoppia, että olen hetkittäin jopa harkinnut lähteväni syventämään tietojani jonkin koulun piirissä, ja että saattaisin joskus elämässä jopa tehdä tätä työkseni - ohjata ihmisiä oikeille raiteille. Jos minä pystyn tähän, siihen pystyy hitto vie kuka tahansa.

Osa 3 - Autuaasti ahdistunut

Ruokavalioremontin ja liikunnan aloittamisen seurauksena painoa putosi siis kymmenen kiloa. Tarkalleenottaen tänä aamuna pudotusta oli tapahtunut 10,3 kiloa. Se ei ole paljon, mutta se on helvetin merkityksellinen kymmenen kiloa, kun painoa pudotetaan normaalipainon sisällä. Yhden kummallisen havainnon olen kuitenkin tehnyt: Itsetuntoni ulkomuotoni suhteen oli parhaimmillaan silloin, kun olin juuri saanut painoni seitsemänkymmenen alapuolelle - kun pudotusta ei ollut tapahtunut kuin muutama kilo.

Nyt, kun olen käytännössä terveyteni kannalta ihannepainossa ja fyysisesti (ja henkisesti) paremmassa kunnossa kuin herran aikaan, olen huomannut kuitenkin vertailevani itseäni vaatekuvastojen beibeihin. Tällaista en ole varsinaisesti ennen tehnyt, varsinkaan viime vuosina, kun huikean hoikat tytöt ovat tuntuneet olevan kuin vieraalta planeetalta, täysin minulle tavoittamattomissa. Olen lähinnä naureskellut syöväni tuollaisia aamupalaksi.

Nyt kuitenkin hoikkien, timmien naisten pursuaminen (koliseminen?) ovista ja ikkunoista tuntuu jotenkin ahdistavalta, kuin ne vaatisivat minua karistamaan vielä viimeiset löysät vyötäröltäni, lenkkeilemään useammin, huolehtimaan lihaskunnostani paremmin, syömään enemmän raejuustoa ja vähemmän sitä ja tätä ja tuota.

Vaan arvatkaapas mitä? Juuri tuosta ajatuksesta kehittyvät - jos nyt eivät syömishäiriöt, niin ainakin pakkomielteet. Sellaiset tilanteet, kun ihmisille iskostuu aivoihin sellainen refleksi, joka laskee jokaisen aterian kilokalorimäärät, ennen kuin mitään menee lähellekään suuta. Minä olin tänään vähän alakuloinen, ja naistenlehtien "selätä tunnesyöminen"-artikkeleita uhmaten ammensin kitaani bebee-leivoksen hyvän teen kanssa, ja iltapalaksi vetelin vielä hyvällä omatunnolla hevosen satsin kermarahkaa. Nam nam, luuviulut! Ite ajattelin nauttia elämästäni! Olisinko todella onnellisempi, jos painaisin kaksi kiloa vähemmän? Niinpä.

Osa 4 - Kilokalorihässäkkä

Tätä ei voi tämän selvemmin sanoa. Jos ette ole ammatiltanne kehonrakentajia tai urheilijoita, tai ette treenaa maratoonia varten, heittäkää koko kilokalorihysteerialla vesilintua. Minun luvallani! Itse jaksoin laskea niitä ehkä kuukauden, mutta eihän siitä nyt tule mitään, jos aletaan syynäämään, että jos tässä pihvissä on nyt niinku kaksisataa kilokaloria, niin saanko ottaa myös kastiketta, vai ylittyykö päivittäinen suositukseni kahdellasadalla. Hulluksi voi tulla monella tavalla! Kyllä kroppa tietää, mitä se oikeasti tarvitsee, ja paljonko. Sille täytyy vain antaa mahdollisuus saada äänensä kuuluviin lisäainesotku"ruokien" myllerryksen alta.

Osa 5 - Where are we going from here?

Annettuani kropalleni aikaa maiskutella tätä uutta elämäntyyliä, elämme nykyään melko mukavassa yhteisymmärryksessä. Tämän päiväisen Bebee-leivoksen jälkeen on ollut ellottava olo mahassa, mutta puhuin asian selväksi kroppani kanssa. Leivoksesta saamani nautinto oli sillä hetkellä tämän pienen ellotuksen arvoista, mutta huomenna sitten taas startataan päivä oikein muhevalla spelttipuurosatsilla, ja illalla mennään nyrkkeilemään. Näin vuorotellen toteutamme erilaisia tarpeita, ja kaikki pysyvät kutakuinkin tyytyväisinä.

Pitemmän tauon jälkeen hikiurheiluun palatessani kroppani palkitsee minut uskomattomilla se ja tämä ja tuo-hormooniryöpyillä, joista saan päälle aivan sanoinkuvaamattoman fiiliksen - kuin koko olemassaoloni huutaisi ylistyslaulua liikkumiselle. Tämä on sellainen asia, jonka en todellakaan uskonut olevan mahollista omalla kohdallani. Suosittelen kokeilemaan - nykyään voin ihan hyvin jättää viikonlopun riennot väliin, että voisin käyttää päivät tehokkaasti liikunnan ja hyvän ruoan parissa. Ja jää rahaa muuhunkin!

Uskon maltillisen asenteen olleen avainsana onnistumisessa. Jossain vaiheessa mietin, että kun mekko mahtuu päälle ja olen valmistujaiset tanssinut, menen ensimmäisenä grillille ja ostan isoimman mätön, mitä rahalla saa. Vaan kävikin niin, että valmistujaispäivä oli ja meni, ja kotimatkalla nappasin grilliltä mukaan pienet ranskalaiset. Valmistujaisista on nyt aikaa kolme viikkoa, mutta en todellakaan osaisi kuvitella palaavani nyt entiseen. Se ei vain ole vaihtoehto. Kaiken tämän jälkeen, kaikesta tänä keväänä tapahtuneesta mielettömästä ryöpytyksestä huolimatta minulla on helposti kaikin puolin parempi olo kuin aikoihin. Olen pääsääntöisesti tyytyväinen ja iloinen, ja voin sanoa viihtyväni tässä menopelissäni ja elämässä sen ympärillä.

Osa 6 - Niin, se mekko... Mitenkäs sille kävi?

Tässä ne ovat: 26. toukokuuta valmistuin medianomiksi (amk), ja mahduin kuin mahduinkin neljän vuoden takaiseen yo-mekkooni. Käytännössä laihduin koosta 40-42 kokoon 36.


Täpinöissään odottelemassa papereiden saamista.


Tässä sitä mennään, vihoviimeistä kertaa.


Time may change a lot, but some things, they stay the same. Korkeakoulutettua karaokelaulantaa, hell yes!

Harmi sinänsä, ettei minulla ole näyttää ajatuksen kanssa otettua kokovartalokuvaa itsestäni kaiken tämän jälkeen. Näyttääkseni kuitenkin edustavamman puolen uudesta kuontalosta, piti oikein erikseen yrittää olla hetki aloillaan, että saisi tuoreen pärstäkuvankin tänne. Pakkohan tuo on myöntää, että terveellinen elämäntapa näkyy ennen kaikkea naamassa - vai mitäs tuumaatte, kun vertaa vaikkapa näitä:



Jäätävää.

Osa 7 - YLÄTYYS!

Mainitsinko jotain jostain yllätyksestä vähän aikaa sitten? Totta maar! Nytpä on tullut aika paljastaa tuo hehkuttamani asia, jonka takia itsekin jouduin muutamaan otteeseen nauramaan ääneen ja puistelemaan päätäni, että mitäs helvettiä tässä nyt oikein tapahtuu.

Myönnettäköön tässä vaiheessa, että olen aina lukenut mielelläni terveysaiheisia lehtiä. Erityisesti mieleeni on jäänyt vuosien takainen juttu jostain lehdestä, jossa nuori nainen jakoi muutoskertomuksensa "pullahiirestä jumppaohjaajaksi." Olen aina lukenut näitä juttuja ahnehtien, kadehtien, haaveillen ja aina hetkeksi motivoituen.

No.

Nythän on niin, että syksyn saapuessa lehdet putoilevat maahan, ja kauppoihin ja kioskeihin putoilee KG-niminen lehti, jossa minä olen kertomassa oman tarinani, omassa persoonassani. Olin juuri viikon Helsingissä, jonka ohessa kävin vähän irvistelemässä kameralle Otavamedian studiolla. Oli ihan huikea päivä, kuljin siellä silmät yhtä ammollaan kuin suu, enkä olisi ikinä halunnut lähteä pois. Otin kuviakin, mutta en tietenkään osannut siirtää niitä kännykästä tietokoneelle, joten joudun pyytämään teitä luottamaan mielikuvitukseenne, kun paikalla on hirveä liuta ihmisiä: meikkaaja, stylisti, AD, valokuvaaja, assari jos toinenkin, toimittaja, ja minun lisäkseni kaksi muuta kuvattavaa. Lisäksi paikalla pyrähti välillä kiireisesti tärkeän oloisia ihmisiä. Meikkaajan pöytä pursusi meikkejä, hallimaisessa studiossa oli kauhea kasa kaikkea, mitä olisin tuoreena medianomina halunnut mennä hypistelemään; ja rekkitolkulla vaatteita ja ja ja vaikka mitä!

Että kyllä: vuosien ahkeran haaveilun jälkeen se olen sitten minä, joka irvistelee elokuun (tai syysuun) lopulla ilmestyvässä KG-lehdessä ja kerron, että hjuu, tulihan tuota tehtyä kaikenlaista. Sole poka ko tehhä.

Minä? Akkainlehdessä? Kertomassa laihdutuksesta...?

...

Mitäs siihen sanotte, häh?

Osa 8 - Loppusanat

Tämä on nyt sitten loppu. Tämä blogi lopettaa päivittymisensä tähän merkintään. Minulla on uusi idea muhimassa, ja jahka uusi blogi avautuu, tulen ilmoittamaan siitä täällä. Että stay tuned, vaikka tältä erää alkaa olla sanottavat sanottuna!

Yksi sellainen tärkeä juttu pitää vielä saada itsestään puserrettua ulos, vaikka kello alkaa olla vaikka miten paljon. Nimittäin sellainen asia kuin armeliaisuus ei saisi unohtua tässäkään asiassa. Me ihmiset olemme sellaisia, että vertailemme itseämme toisiimme, ja ruoskimme itseämme henkisesti, jos epäonnistumme matkallamme ollaksemme kuten muut. Kuvia katsoessa sitä kiinnittää ensimmäiseksi huomiota itseensä: Ai kamala, miten kauhealta minä näytän. Luojan kiitos emme arvioi toisiamme samanlaisella julmuudella. Olen monesti painiskellut tämän asian kanssa: loukkaako minun laihduttamiseni ja tapani puhua itsestäni läskinä oikeasti ylipainoisia? Tämä ei missään nimessä ole tarkoitus: loppujen lopuksi kysehän on vain siitä, miten ihminen viihtyy omissa nahoissansa. Eikö näin? Mutta sitten taas samalla: oppiapa suhtautumaan itseensä, kuten lähimmäisiinsä. Ohittaa pikkuviat, ja nähdä vain ne asiat, mitkä tekevät meistä toisillemme tärkeitä.

Pitäisi varmaan osata sanoa jotain kauhean fiksua, mutta uskon sanoneeni jo kaiken tarpeellisen tämän kuluneen yhdeksän ja puolen kuukauden aikana. Tuossa ajassa olisin muuten ehtinyt pusertaa vauvan maailmaan. Ehkä jollain tavalla olenkin onnistunut luomaan uutta elämää. Uutta elämää itseeni. Olen uudistanut itseni, olen Annapurna 2.0. Yes, I did smack the fatso. Joten nyt, elämä:



Give me fire!

-Annapurna

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Valmis

Tänään - kahden ja puolen tunnin kuluttua - minä valmistun medianomiksi. Tarkoittaa sitä, että yhdeksän kuukauden mittainen ähertäminen testataan nyt, että miten meni. Nyt on sen verran "vähän muutakin tekemistä", että en ehdi alkaa kasaamaan valtavaa ultimateyhteenvetoa kuluneesta - hyvänen aika - melkein vuodesta, mutta odottakaapa vain, kun tästä juhlahumu laskee, teen sellaisen viimeisen merkinnän, että saatte varata sen lukemiseen puoli päivää. Luvassa paljonn kuvia, itkua ja naurua, fiilistelyä, yllärin paljastaminen ja uudesta projektista tiedottaminen. Että älkää missään nimessä karatko vielä, murmeliseni!

Vaan nytpä on edessä se hetki, jota varten tässä ollaan oltu yhdeksästä kuukaudesta kolme ja puoli kuukautta kokonaan juomatta alkoholia, herätty lukemattomina lauantaiaamuina potkunyrkkeilemään muiden nukkuessa krapulaansa pois, vietetty lukuisia tunteja koneen äärellä tietoa imemässä ja triplasti enemmän tunteja keittiössä uusiin, ihmeellisiin aineksiin tutustumassa: se on nyt sitä vaille, että naama ja tukka ojennukseen, neljän vuoden takainen yo-The Mekko päälle (KYLLÄ! Se todellakin MAHTUU!) ja tutkintotodistusta noutamaan.

Vielä kerran uusintana pieni kiehtova "animaatio":



Tänään muuten otetaan sille!

-Annapurna

tiistai 18. toukokuuta 2010

Puhdistus

Viikon päästä tästä päivästä on se päivä, kun valmistun huomenna. Kun aloitin tämän blogin (puolihuumorilla), oli minulla kolme megaluokan huolta: laihtuminen, opinnäytetyön kirjoittaminen, valmistuminen. Kaikki näistä kolmesta missiosta tuntui olevan saavuttamattomissa, ja niistä puhuttiinkin vähän naureskellen.

Lueskelin tuossa päivänä eräänä vanhaa päiväkirjaani taaksepäin nostalgiatripin merkeissä. Aikalailla vuosi sitten olin kirjoittanut julistautuvani sellaiseksi ihmiseksi, joka ikuisesti vain yrittää laihduttaa ja aloittaa elämäntaparemontin seuraavana maanantaina, mutta joka ei kuitenkaan ikinä tule oikeasti onnistumaan siinä. Kieltämättä nyt kymmentä kiloa myöhemmin hymyilytti ja tuntui tosi hyvältä lukea se kappale. Että kuinka väärässä olitkaan, siskoseni. Ja uskomatonta, miten helppoa se kaikki lopulta oli!

Viikon päästä pitäisi siis sujahtaa siihen paljonpuhuttuun valmistujaismekkoon. Helmikuussa se vielä onnistui, mutta siitä asti se on odottanut kuin viritetty ansa minua kaapissa, aina ilkikurisesti sieltä kurkistellen: no, mitenkäs elämäntaparemonttisi jaksaa?

Viime viikonloppu meni Kemissä sarjakuvapäiviä pyörittäessä. Ihan mahtava tapahtuma oli taas kerran, mutta kuten arvata saattaa, oli ravitsemuspuoli sellainen, mitä en uskaltaisi ravitsemusterapeutille näytettävään vihkoon merkata - Karvinen-näyttelyn avajaisissa oli tarjolla pizzaa ja lasagnea, jotka pitkän päivän päätteeksi maistuivat mahdottoman hyvältä. Avajaisista ylitse jäänyt lasagne syötettiin meille järjestäjille seuraavana päivänä, ja kuulin joka haarukallisella hiilihydraattikammoisen ihmisen karjuvan päässäni, että eeiiii!

Nyt on ihan järkyttävän paisunut olo, kun tuosta nesteytyksestä tuli myös pidettyä huoli melko tehokkaasti. Niinpä ajattelinkin aamulla, että nyt voisi olla sellaisen viimeisen kuurin paikka. Tiedättehän, kun on olemassa kaiken maailman mehupaastoja ja kaalisoppadieettejä ja ananaskapseleja, joista suurin osa on kuluttajan huijaamista ja kaiken lisäksi terveyden kannalta epäterveellistä, kun painoa lähtee enimmäkseen lihaksista. Lisäksi kokemukseni mehupaastosta ei ole järin ruusuinen - viime kesän lopulla sellaiseen aloin, ja kolmantena aamulla kaaduin pää edellä vaatekaapin oveen, jolloin asuinkumppanini tuumasi, että nyt muuten loppuu tuo homma.

Se kolme päivää kuitenkin katkaisi osaltaan herkuttelukierteen, ja kaverit luulivat minun olevan raskaana - ei mahan takia, vaan kun oli kuulemma sellainen "hehku" päällä. Iho oli mahtavan kuulas ja olo keveä, joten ajattelin kuitenkin, että joku tällainen tempaus olisi hieno tässä vaiheessa.

Sitten vähän perusteita: Kukaan järkevä ihminen ei ala nälkälakkoon laihtumisen takia. Se on tyhmää ja turhaa. Puhidustuskuurille alkaessa täytyy tehdä itselle selväksi, mitä tällä haen, millaisia tuloksia toivon tällä olevan, ja mikä ylipäätään on järkevää ja tarkoituksenmukaista. Omalla kohdallani tahdon pienen pömpän laskemisen lisäksi katkaista salakavalasti takavasemmalta hyökänneen makeannälän, joka vaivaa lähes päivittäin. Karkkia onkin tullut mussuteltua nyt aivan tarpeettoman useasti. Täytyisi ainakin saada siirryttyä takaisin tummaan suklaaseen ja esimerkiksi luontaistuotekaupoissa myytävään intiaanilakuun, joka on tehty muun muassa täysjyväspelttijauhoista ja intiaanisokerista. Sehän on ihan selvää, että sokerin syöminen lisää sokerin himoa, joten ketju olisi nyt katkaistava.

Sokerin olen muutenkin havainnut arkkiviholliseksi tässä ikuisessa taistelussa oman terveyden puolesta. Muista hiilihydraateista alan pikkuhiljaa päästää pannasta täysjyvätuotteita, kuten luomu täysjyväriisiä, mutta valkaistu sokeri ei saa mitään anteeksi. Valloillaan oleva pastaan, riisiin ja viljaan kohdistuva sota on vienyt ikävästi huomiota pois sokerin tuhoista. Tuntuu, ettei koko hommassa ole oikein järki kädessä. Tämän olen huomannut ainakin itsestäni, kuten aiemmin kirjoitinkin: karkin syöminen on ok, valkaistun riisin syöminen ei. Suuri osa maailman kansasta syö kuitenkin pääruoakseen päivittäin pelkkää riisiä.

Siispä päädyinkin puhdistuskuureja tutkiessani Vogelin riisikuuriin. Ideana on noudattaa kuuria joko jokatoinen päivä tai yhtäjaksoisesti muutaman päivän - maksimissaan viikon - ajan. Sipulia, omenoita, luomu täysjyväriisiä, molkosan-vettä, vihreää teetä ja porkkanamehua. Siinäpä resepti.

Eihän tuosta saa vitamiineja ja proteiineja ja sitä ja tätä ja tuota

Itse tein vähän oman koktailini, koska riisi kaikesta huolimatta vähän oudoksuttaa: ostin riisipussin lisäksi paketillisen speltti helmijyviä, ja korvasin puolet riiseistä niillä. Speltti sisältää enemmän proteiineja ja kuituja ja sitä vastoin vähemmän hiilihydraatteja sataa grammaa kohden, ja on muutenkin ihan mahtava keksintö. Lisäksi aion syödä "reseptin" ulkopuolelta kasviksia, kananmunia ja raejuustoa - tokkopa nuo koko kuuria pilaavat. Sitäpaitsi minä varmaan en kuole, jos en vajaan viikkoon saa ravinnosta kaikkea, mitä pitäisi saada. Suuri osa suomalaisista ei saa ikinä.

Nyt on takana ensimmäinen ateria. Kuulotin sipulit kookosrasvassa ja heitin sekaan vähän puhdistamatonta merisuolaa, kun näin helteiden aikaan täytyy pitää huoli suolan saannista. Täytyy sanoa, että vaikka tuo vähän paloi kiinni, oli tuo annos yllättävän maukas! Speltti tarjosi kivasti haastetta hampaille, joten tuli huolehdittua myös riittävästä pureksinnasta. Aterian valmistumista odotellessa söin luomuomenan ja join lasillisen molkosan-vettä. Päälle natustin tässä kirjoitellessa vielä tomaatin, eikä kyllä jäänyt yhtään nälkä. Kuvailisin oloani hyväksi. Kunhan tästä ruoka vähän laskeutuu, lähden lenkille. Jännä nähdä, miten tuota jaksaa pinkoa. Helle ja kaikki.

Jäädäänpä seuraamaan kehitysen kehittymistä!

-Annapurna

torstai 13. toukokuuta 2010

Ilman siipiä täällä voi lentää

Tuo lenkkeilyharrastus on kyllä aukaissut aivan uusia maailmoja. Sen sijaan, että tunkkaisella, ylikansoitetulla salilla rehkisi pää tyhjänä ja suoritukseensa keskittyen, joutuu lenkkeilyssä väkisinkin kosketukseen ympäristönsä kanssa. Tämän havaittuani olen alkanut entistä enemmän keskittymään lenkkeilyssä juoksupyrähdysten lisäksi niihin kävelyosuuksiin. Kymmenen minuutin juoksun jälkeen tiputan vauhdin reippaaseen kävelyyn ja otan oikein asiakseni katsella ympärilleni.

Varsinkin näin kesän kynnyksellä monesti on käynyt mielessä, että pitää lähteä joku päivä ihan vain rauhalliselle lenkille kameran kanssa. Tässä on päässyt aitiopaikalta seuraamaan viimeisten lumikasojen kutistumista, harmaan, homeisen nurmimassan muuttumista vihertäväksi, ensimmäisten voikukkien ilmestymistä talojen seinustoille sekä lopulta ensimmäisten nuppujen ilmestymistä puiden oksille.

Ja se tuoksu! Tänään minusta pääsi voimakas henkäisy, kun astuin ovesta ulos lähteäkseni ehkä elämäni ensimmäiselle aamulenkille. Lämpö ja tulevan kesän tuoksu löi oikein vastaan, ja olinpa sattunut juuri valitsemaan cd-soittimeen (kyllä! Minä kannan cd-soitinta mukanani näinä iPod meganano-aikoina, hamaan loppuun asti!) sellaisen levyn, jota kuuntelin toissakesänä jatkuvalla syötöllä (Von Hertzen Brothers - Love remains the same). Uskomattomasta kahdeksantoista asteen lämmöstä huolimatta melkein paleli, kun kylmät väreet iskivät sata prosenttia uudestaan ja uudestaan, kun lämmin tuuli kutitteli niskaa ja käsivarsien ihoa, ja saattoi kuvitella kesän ja pienen nousuhumalan ja Ilosaarirockin (ehdoton vuoden kohokohta!) ja voi hyvänen aika.

Jossain vaiheessa kävi ilmi, että pitkähihainen hupparin alla oli erittäin huono valinta tälle päivälle. Niinpä tein oikein tietoisen päätöksen, että tänään ei suoriteta. Takana on nyt niin paljon mekaanista, aivotonta suorittamista, että nyt sain oikein luvan kanssa käveleskellä ihan kaikessa rauhassa, pysähtyä sillalle tuijottelemaan virtaavaa vettä ja lammen äärelle seuraamaan sorsapariskuntaa ja kyselemään, että milloinkas herrasväen munat kuoriutuvat.

Oli ihan mahtavaa kulkea kaikki aistit auki, imeä itseensä tulevaa kesää tämän harvinaisen pitkän ja pimeän talven jälkeen. Sen sijaan viime viikolla koin melko vastakkaisen huippuhetken lenkkeilyn parissa: Oli jo sellainen olo, että en jaksaisi enää juosta. Että kävelen loppumatkan kotiin. Vaan sittenpä osui silmääni vierellä virtaava vesi. Oulu on siitä hieno kaupunki, että täältä löytyy keskustan tuntumasta monenlaista elementtiä, kuten tässä tapauksessa Tuiran patojen jälkeen mereen laskeva virta. Vesi virtasi selvästi nopeammin, kuin mitä minä kävelin. Samalla alkoi soida nostattava biisi cd-soittimesta, ja tuli sellainen uskomaton olo. Pidin katseeni kiinni virrassa. Jalat alkoivat askeltaa nopeammin. Halusin kulkea yhtä nopeasti, kuin vesi. Ei riittänyt, halusin juosta sen ohi! Enemmän, lujempaa! Niin kauan, kuin pidin katseeni kiinni virrassa, tuntui askel ihan olemattoman kevyeltä. Sillä hetkellä, kun siirsin katseeni tiehen, tuntuivat keuhkot rahisevan ja jalat tömisevän. Vaan katseen siirto takaisin veteen, ja jo lennettiin! Tuli ihan mieleen tämä! Tai tämä! Awesome! Hei, kyllä aikuisen elämä on ihan tarpeeksi tylsää muutenkin. Aina on tilaa kuvitella olevansa Pocahontas 23-vuotiaana, tai vaikka hitto vie satavuotiaana!

Tämän päivän fiilistelylenkin jälkeen kotiin kylmään suihkuun ja nauttimaan aamiaista elämäni miehen kanssa:



Mieluummin probioottista kauravalmistetta kimpassa, kuin kyljyksiä yksin!

-Annapurna

keskiviikko 12. toukokuuta 2010

Uusinta uutta

"Joo tää on tää uus superduper-dieetti, siis tässä on idea se, että kieltäydytään, niinku, tietyistä jutuista. Tää kehitettiin 1970-luvun Yhdysvalloissa astronauttien tarpeisiin, ku niillä, niinku, ei voi olla siellä avaruudessa esim. vaikka mitä, nii sitte niitte piti miettiä, että mitä sinne niinku kannattaa ottaa, että mitä ihminen niinku tarvittee. Nii sittehä ne hoksas, et joo! Hiilihydraatit pois! Ja sitte sillee, että jaetaan hiilarit niinku hyviin, niinku täysjyvään ja vihanneksiin ja hedelmiin jne, ja sit huonoihin, niinku valkoseen riisiin tai leipään tai, näin, ja sitte jotku jakaa vielä kolmanteen ryhmään, eli niihin, mitä saa sillon tällön vetää, koska ne maistuu niinku hyviltä.

Nii tää sitte tuli käyttöön iha tällei normi-ihmistenki keskuudessa, kun huomattiin, että jes, nyt on hyvä homma. Nii sitte, sitte aivopessään ittensä silleisti, että hiilarit on pahasta. Ja sitte mennään niinku esim. thai-ruokaa syömään, ja siellä jätetään pois siitä annoksesta ne riisit. Mutta koska ne annokset on yleensä aika sillei niinku, isoja, nii sitte otetaan loput mukaan, ja pakataan mukaan kans vähä sitä riisiä niinku näön vuoks.

No, sit iltasella tulee mukaan tää kolmas ryhmä, niinku hyvältä maistuvat hiilarit. Sillon kipastaan lähikaupasta iha vähä salmiakkia, tai vaikka suklaata. Joo, oha niissä hiilareita, mutta ei niitä lasketa, koska ne niinku kuuluu elämään ja, näin. Ja se on iha ok. Ja sitte vielä illemmalla tulee taas vähä nälkä, jollon niinku päättää kieräyttää ne thai-safkan jämät pannulla. Ajatuksissaan heittää riisit kans sekaan.

Ja sitte ku on syöny sen safkan, soossit riiseineen, nii sitten on huono omatunto. Kun niinku söi riisiä. Eikä siks, että söi niinku suklaata tai muuta karkkia. Nii siinä piilee tän dieetin hienous!"

Tällaista tänään. Nimimerkillä kokemusta on.

-Annapurna

perjantai 7. toukokuuta 2010

No, mitäs se sinä sitten päivät pitkät syöt?

Oliko kulunut kahtakaan päivää einesmaailmanloppupostauksestani, kun Iltalehti räväytti tällaisen pienen ylläripyllärin. Tosin, toivottavasti kenellekään ei tullut yllätyksenä, että einekset sisältävät vähän sitä, vähän tuota, ja jonkin verran vielä sitä kolmatta. Tuossa ei kuitenkaan ole kyse mistään vakavammasta, kuin kananlihasta ja -nahasta, mutta sitäpä voi jokainen itsekseen miettiä, mitä muita ylläriainesosia on piilotettu sinne E-koodistojen ja käsittämättömien ainesosien taakse.

Ostin eilen muuten alelaarista hauskan yleisteoksen, "1001 vinkkiä pysyä nuorekkaana luonnonmukaisesti". Vaikka teos on pääosin tehty ikääntyvälle ikäryhmälle, löytyi sieltä mielestäni paljon käyttökelpoisia niksejä myös meille elämiemme loppukevättä vietteleville. Sieltä löytyi mielenkiintoinen kohta, jossa kerrottiin Maailman terveysjärjestön WHO:n päivittäisen sokerinsaantisuosituksen olevan korkeintaan 10% päivän energiansaannista, mutta että tässä on hyvin vaikea pysyä elintarvikkeiden sisältämien piilosokereiden takia. Teos opastaakin syynäämään tuoteselosteita, ja jättämään ostamatta ne tuotteet, joissa joku seuraavista on lähellä listan alkupäätä, tai niitä on sokerin lisäksi useampi kuin yksi: dekstroosi, glukoosi, maissisiirappi, sakkaroosi, fruktoosi, HFCS (runsaasti fruktoosia sisältävä maissisiirappi). Näiden nimien tunnistaminen auttaa välttämään liiallisen sokerin saantia, jonka väitetään olevan lähes itse Saatana länsimaisen ihmisen rappion aiheuttamisessa. Eikä ainakaan minulla ole syytä epäillä tuota.

No, jotain hyvääkin! Viisaat päät on lyöty yhteen, kun muutaman vuoden päästä valmistuvaa uutta pohjoismaista ravitsemussuositusta ollaan lyömässä kasaan. Itse olisin halunnut tehdä aaltoja ja puhaltaa serpentiiniä, kun silmäni ahnehtivat seuraavan rivin: " Rasvat, hiilihydraatit ja D-vitamiini ovat ykkösprioriteetti." HURRAA! Meille siis on toivoa, eikä koko maailma ehkä sittenkään putoa rotkoon! Ehkä pikkuhiljaa voitaisiin viettää kevytlevitteiden hautajaissaattuetta, ja muistotilaisuudessa juoda hyvillämielin täysmaitoa, häh? Oisko mitään?

Voi, ollapa, ollapa elämä kuin viime kesäisellä Italian-reissulla. Pienissä kylissä suhaillessa ostettiin ruokaa mm. näinkin tympeistä paikoista:



Nii sitä vaan, että mistäs itse ostat ruokasi... Huuuoooh!

-Annapurna

torstai 6. toukokuuta 2010

Tänään on lupa olla vaan ja lekotella

Hei kuulkaa, nythän on homman nimi sellainen, että tänään 6.5. vietetään kansainvälistä Älä laihduta-päivää. Tämä tarkoittaa ainakin Oulussa luentoja syömishäiriöistä ja ulkonäköpaineista, ja tuolla kaupungilla taitaa olla jotain häppeninkiä, jotka lähden - jahka tästä ylös pääsen - tarkastamaan. Tarkoitus oli mainita tästä jo eilen, mutta me homssantuusat olemme vähän tällaisia, että asioita unohtuu.

Kampanja kehoittaa karttamaan tänään kaikenlaista itsensä mittomista ja muihin vertailemista tai kaloreiden kyttäämistä. Itse harkitsin meneväni nyrkkeilyn sijasta katsomaan jonkun kunnon hömppäleffan oikein teatteriin asti, ja valitsen itselleni sopivan päivällisen tästä listasta. Ei sitten laihduteta, hitto vieköön!

-Annapurna

keskiviikko 5. toukokuuta 2010

Se päivä kö maailma pysähty

Saan varmaan turpaani oikealta ja vasemmalta ja vähän joka suunnasta, kun sanon tämän, mutta minusta on ollut jollain tapaa kutkuttavaa seurata tätä elintarvikealan lakkoilua. Jo hyvissäajoin ennen vappua huutelivat kauppojen nakkihyllyt että the computer say no, kun ihmiset hamstrasivat nakkeja ja pottusalaattia armageddonin tai vähintään Ragnarökin varalta - aina ollut vappuna nakkeja, joten se on oltava nytkin! Syödään vaikka omat sormet sitten, kunhan on nakkeja!

Yläkerrasta suuntautuvan tuhon varalta varastoiminen on näkynyt myös leipähyllyissä, sillä onhan vakavastiotettava tosiasia, että jos aamupalapöydässä ei ole Vaasan ruispaloja, niin kuolo korjaa siihen paikkaan. Ja sitten ulkomailla ihmetellään, että no mikä on, kun Suomesta kantautuu helvetillinen huutoitkun ja kuolonkorinan rujo konsertti. Että nakit vietiin, edes leipää ei jäänyt, maat ja metsät pantiin juuri myyntiin huuto.netissä. Ja vappuna vielä kaiken lisäksi satoi!

(Yksi selviytyjä tässä kuitenkin on: Saarioisen yms. silakkalaatikko! Kyllä, tuo viimeinen mohikaani oli jäljellä vapun aattona, kun muutoin kylmänäpitolaitteet hurruuttelivat hiljalleen tyhjiä hyllyjä viileiksi. Kunnioitusta herättää tuollainen sitkeys.)

Minä pidän mielikuvamatkailusta. Muutan mielessäni tilanteet joksikin muuksi, kuin mitä ne todellisuudessa ovat. Erityisesti lopun ajat ovat aina suuresti kiehtoneet minua, ja tunnustankin olevani kökköjen katastrofielokuvien, joissa Will Smith tai Amerikan presidentti tai parhaassa tapauksessa Will Smith Amerikan presidenttinä lopulta pelastaa maailman, suuri ystävä. Tyhjiä hyllyjä kolutessa saattoi helposti kuvitella joko juurikin tuon ufojen hyökkäyksen varalle hamstraamisen, tai vaihtoehtoisesti voisi ajatella koollaan huolta herättävän taivaankappaleen lähestyvän meitä ihmismielelle käsittämättömällä vauhdilla, ja että uutisankkuri kertoi aikaa olevan kaksitoista tuntia.

Mitä tekevät suomalaiset, jotka puolet ikäänsä ovat tunnollisesti lenkkeilleet kolmesti viikossa, come rain, come -tun -tanan räntäsade, ja itkeskelleet korkeita kolesteroliarvoja, vyötärölihavuutta, aikuisiän diabeteksen riskiä ja lisäaineiden vaikutusta kehoissamme?

...

Lähtevätkö lenkille?

...

Eivät taida lähtä.

...

Maksalooraa! Jes! Ja makkaraa! Ihan sikana makkaraa! Todellakin! Pekoniin käärittyä makkaraa käärittynä einespizzan sisään! Leivitettynä maksaloorassa! JES! Mahtavaa irstasta mässäilyä, niin että leukaperät rutisevat ja kaduilla saa kahlata einesruokien kääreissä. Nyt muuten pojat ja tytöt, nyt sikaillaan! Hyvällä tuurilla kuollaan sydänkohtaukseen ennen kuin se taivaankappale ennättää tänne asti!

Ja sitten taas huolestun siitä, miten koko ihmiskunta marssii iloisesti suoraan kalliolta alas ja putoaa rotkoon ja ei ole kyllä yhtään joulumieli sitten. Ja kuuntelen Gary Julesin mestaritulkinnan Mad Worldista, ja sitten se Ragnarök ei tunnukaan yhtään niin hassulta idealta. Jos meillä maailma loppuu siihen, kun kaupasta ei saa lihistä tai ulkosynnyttimen sukupuolitautia muistuttavaa einespizzaa. (Oikeasti, kuka niitä syö???)

Bon appétit.

-Annapurna

maanantai 3. toukokuuta 2010

Tänään tämän suoritan

Viimeinen kuukausi polkaistiin käynttin, rakkaat pienet palleroiset. En ole vielä ihan varmuudessa siitä, mitä tapahtuu kahdennenkymmenennenkuudennen päivän jälkeen. Tämä blogi ainakin tällaisenaan tulee painamaan viimeisen pisteensä, sillä kuten jokaisella hyvällä projektilla, on tälläkin alkunsa ja loppunsa. Tulen varmaan harventamaan päivittämisväliä kerätäkseni viimeisiä merkintöjä varten paljon kokoavia ajatuksia. Nytpä onkin hieno tilaisuus ottaa vastaan teiltä ideoita tai kommentteja: mihin haluaisitte minun paneutuvan, tai mistä kertoisin lisää?

Minullapa on teille aivan jymyuutinen kerrottavana. Sellainen, ei hitto. Aloitin tämän blogin pitämisen 99% huumorilla ja olin ihan varma, että jouluun mennessä täällä pyörisivät ajoruohopallot, ja minä vetelisin sohvalla pizzaa voilla ääntä kohti. Niin sitä taustaa vasten ja minun näkökulmastani jopa naurattaa tämän uutisen sisältö. Mutta jätänpäs sen sokeriksi pohjalle, paljastan vasta tuonnempana ajankohtana. (Saa nähdä, käykö tässä niin kuin jouluna. "Mulla on sulle yks lahja!"
"Aijaa."
"No, haluutko tietää mikä se on?"
"No..."
"Nii mutta haluutko!"
"Mm..."
"NO KERRON! SE ON - - - !" )

Nyt on kuitenkin homman nimi sellainen, että huomiseen mennessä pitää olla kaikki koulutyöt tehtynä ja palautettuna. Niiden kimppuun nyt siis aivan raivokostajana. Palailen taas uusien tuumailujen ja havaintojen kanssa, kun mieleen mahtuu jotain muutakin, kuin että TTTTAAARRGGHHHH VIHOVIIMEINEN ESSEE ELGÄEGKEÄGK**WAF !!!!!!!!!

-Annapurna

keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

Sole poka ko tehhä

No voihan kurrnau! Minusta tuntuu, että olen todellakin koukuttamassa itseäni tuohon lenkkeilyyn. Eilinen oli liikunnantäyteinen päivä aamun synkistelyn jälkeen: aloitin aamuni zumbaamalla, ja ennen nyrkkeilyyn menemistä käväisin tempaisemassa pienen lenkin, joka oli peräisin eräästä juoksuohjelmasta, jota yritin aloitella jo viime syksynä. Ihan mielenkiinnosta halusin nähdä, miten tuon ohjelman aivan ensimmäinen päivä - viisi minuuttia kävelyä, kaksi minuuttia hölkkää, viisi minuuttia kävelyä, kaksi minuuttia hölkkää - tuntuu nyt, kun olen koko pitkän talven käynyt hakkaamassan niitä hemmetin säkkejä.

Viime syksynä jo tuon ensimmäisen päivän suorittaminen puhui erittäin raakaa kieltä silloisesta yleiskunnostani. Kaksi minuuttia hölkäten oli pisin aika, mitä kukaan ikinä missään saattoi hölkätä, ja vielä säilyä hengissä. Todellakin piti purra hammasta ja pakottaa jalat nousemaan. Siinäkin valossa ei ole ihme, että tuo lenkkeilyharrastus sitten päättyi kuin kanan lento. Ei tuollaisesta tule mitään, jos jo kahdessa minuutissa haluaa lyyhistyä maahan.

Nytpä tosiaan lähdin kokeilemaan, mikä on homman nimi. Hyvät musiikit korville ja menoksi. Täytyy sanoa, että kaksi minuuttia meni niin nopeasti, etten meinannut uskoa, että se oli siinä. Ei ollut yhtään paha. Olisin voinut kahden minuutin jälkeen jatkaa hölköttelyä ihan helposti.

Ja tässäpä taas vähän elämänviisautta: ei ole ihan huvikseen keksitty tuota lausetta, että hiljaa hyvää tulee. Hyvän pohjakunnon rakentaminen vie aikansa, ja jos lähtee kiukulla vain riuhtomaan, voin ainakin omasta puolestani sanoa, että innostus loppuu hyvin lyhyeen ja johtaa lähikaupan kautta suklaalevy taskussa kotisohvalle. Pahimmassa tapauksessa saa kaupan päälle ylikunnon ja/tai rikkoo itsensä. Nyt olen tässä rakennellut yli puoli vuotta yleiskuntoa hitaasti ja rauhallisesti, omaan tahtiin, ja nyt tuntuu siltä, että suorastaan odotan pääseväni tänään lenkille.

En olisi ikikuunapäivänä uskonut himoitsevani hölkkäämään. Mitähän hemmettiä.

-Annapurna

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Paino jumppaa, minä en

Voi hyvät hyssykät. Eihän tämä nyt ole enää tottakaan. Seitsemän kuukautta jaksoin olla uskomattoman skarppina liikunnan ja ruokavalion kanssa, mutta nyt vauhti tuntuu hyytyvän. Monena viime viikkona olen liikkunut vain kaksi kertaa, kun ihanne olisi vähintään se kolme. Hyvä on, olen ollut kädet täynnä opiskelua ja töitä, mutta paljon menee myös oman viitseliäisyyden piikkiin.

Miksi juuri nyt, kun pitäisi enää ne viheliäiset viimeiset kilot pudottaa?! Kymmenen kilon maaginen raja ei tällä menolla tule menemään rikki, se on selvä. Tasan kuukauden päästä pitäisi ottaa vieraita vastaan mekko päällä, ja minä se vain kipaisen lähikaupasta suklaata ja skippailen nyrkkeilytunteja.

Pitääkö ihmisen todellakin olla näin jumalattoman tyhmä? Ensin omaksutaan joku elämäntapa, löydetään helposti noudatettava "oma juttu", ja voidaan vieläpä hirmu hyvin, ja heti, kun tulokset alkavat olla kasassa, suodaan itselle se pasta-annos valkoisen leivän kera, josta ei edes erityisesti nauti, kun on niin vieraantunut koko hötöstä, ja joka suupalalla tietää, miten huonoksi se on minulle. Niin silti vaan!

Tässä kai se piilee koko systeemin salaisuus; ainahan tuota painoa pudottaa, mutta saapas pysymään se samoissa lukemissa! Olen kyllä viime aikoina ehdottomasti liian usein "repsahtanut" vähän vakavammin, kuin muutaman suklaapalan syömisen merkeissä. Sitä jotenkin sallii itsellensä vähän enemmän, nyt kun kerran tavoitteet on saavutettu. Onhan minua tästä varoiteltu, mutta vielä vähän aikaa sitten tämä ei tuntunut olevan minun ongelmani, kun olin "omaksunut" uuden elämäni niin hyvin.

Pari päivää on ollut nyt ihan järjettömän paisunut ja öklö olo, joten nyt päätin, että jumalauta, tässä vaiheessa ei aleta nössöilemään. On päästävä takaisin siihen muutaman kuukauden takaiseen ruotuun, joka ei lopen edes mikään ruotu ollut, vaan normaalia elämää. Tällainen peli ei vetele, jos haluan olla näissä mitoissa vielä vuodenkin kuluttua.

Jotain positiivista kuitenkin. Arvatkaapas mitä, minä taidan olla koukuttamassa itseäni tuohon hölkkä/juoksu/ryömimisharrastukseen. Kyllä vain, kävin eilen jo kolmannen kerran kunnon hikilenkillä, seitsemän kilometriä kävelyä, hölkkää ja juoksua. Lähtökohdin olen todella kehno siinä hommassa, mutta nyt voin pikkuhiljaa kuvitella kuvittelevani, mikä se on se flow, josta juoksua harrastavat puhuvat. Siitä tulee ihan huikea olo, kun viimeisillä voimillaan päättää jaksaa juosta vielä kotipihaan, vaikka henki vinkuu, ryhti roikkuu ja jalat tuntuvat painaa miljoonan. Sitten suihkuun, iltapala ja unille, ja ei muuten tarvitse odotella unen tulemista. Itse ainakin nukuin kuin pieni possu.

Lisäksi tänä aamuna iho tuntuu jotenkin pehmeämmältä ja sileämmältä. Laittaahan tuo juoksu verenkierron aika koville, että ihan varmasti tulokset alkavat näkyä todella nopeasti. Alkuperäinen tavoitteeni oli käydä juoksemassa kerran viikossa näin alkuun, mutta nytpä huomasinkin sen olevan niin mukavaa touhua (vaikka välillä piti nojata sillan kaiteeseen ja kakoa henkeä), että saattaa olla, että jo tänä iltana uudelleen! Ja mikä parasta: Ei maksa ihan mitään!

Joo, kyllä tästä hyvä tulee. Kuten olen aina ajatellut, ei ole olemassa dieettiä, on vain elämää. Nyt on ollut sellainen aika, että löhöily ja mutustelu on ollut mukavaa. Mutta nyt taitaa olla niin, että tuota seuraa aika, kun suklaan mutustelun sijasta käväisee pinkaisemassa kunnon lenkin. Kuukausi aikaa valmistujaisiin. Siinä ei ihmeitä tehdä, mutta paljon kuitenkin. Ainakin haluan uskoa niin.

-Annapurna

tiistai 20. huhtikuuta 2010

Rullaan, rullaan, rullaan...

Kylläpäs viikko meni niin että en asiaa itsekään oikein huomannut. Koulu alkaa olla viimeisiä suorituksia vaille paketissa, mutta sitäkin raivokkaammin pitänyt hoitaa hommia, ettei varmasti jää kiinni jostain hemmetin unohtuneesta esseestä.

Tässä sivussa on ollut ilo huomata, että vaikka säännöllinen hikiliikunta on viime aikoina ollut vähintäänkin laiminlyödyssä asemassa muiden kiireiden ja toisaalta pötköttelyn mukavuuden vuoksi, on paino pysynyt aikalailla samana. Kai voisi sanoa painoni saavuttaneen nyt sellaisen rajan, jossa on helppo pysyä ilman ponnisteluja. Olen syönyt ihan normaalisti ja sekaan mahtuu myös viime viikonloppuinen mökkireissu, jonka ruokavalion saattaa vain arvata, ja eilinen ravintolareissu, jossa päätin todella pitkästä aikaa tempaista pasta-annoksen. Ja paino se vain olla tillittää samoissa lukemissa.

Tästä olisi varmaan helppo lähteä karsimaan pois herkkuja ja lisätä liikuntaa, mutta oikeastaan minä olen hirmuisen tyytyväinen nyt. Oleminen ei vaadi ponnisteluja tai kieltäytymistä. Viime viikolla harrastin liikuntaa kahdesti, kerran zumbasin ja kerran minut saatiin houkuteltua hölkkälenkille. Ja se oli ihan ok määrä, kunhan edes jotakin. Liikun siis sen verran kuin ehdin ja hyvältä tuntuu.

Minä olen perinteisesti ollut ihan onneton juoksija ja hölkkääjä. Olen ennenkin tainnut mainita, miten lukiossa huipputulokseni Cooperin testissä oli 2100 metriä aikana, kun harrastin liikuntaa viisi kertaa viikossa. Suoraan sanottuna inhoan kaikkea muuta kuin kävelemistä; viime syksynä kävin kaverin kanssa lenkillä, missä sitten päätettiin yrittää vähän hölkätä. Niin eihän siitä tullut ihan mitään.

Vaan nytpä, kun minut kierolla pelillä saatiin taas viattoman kävelylenkin lomassa huijattua hölkkäämään, niin mitäs ihmettä! Minä jaksoin ja jaksoin ja jaksoin, omassa mittakaavassani vaikka miten paljon yhteen putkeen. Oli ihan mahtava olo, kevätaurinko paistoi, linnut lauloivat ja minun jalkani ne vain nousivat, eikä keuhkoihin sattunut, ei pyörryttänyt eivätkä polvet tuntuneet hajoavan kappaleiksi.

Koko lenkki koostui lopulta kävely- ja hölkkäpätkistä, joista viimeinen tosin meinasi jo koitua kuolemaksi, se on myönnettävä. Vaan voi hyvää päivää sitä tunnetta, kun sai riuhdottua hikiset kamppeet pois päältä, käytyä suihkussa ja valmistettua hedelmäsalaattia (vaniljakreemillä, tietenkin!) yhden kehitysmaan tarpeisiin, ja loppuilta sohvalla posket punaisina ja tukka pörröisenä lappoa sallaadoa ääntä kohti. Tuli ihan sellainen olo, että saatan käydä hölkkäämässä seuraavan kerran ehkä jopa vähän aikaisemmin, kuin vuoden päästä!

Hyviä hommia! Jes!

-Annapurna

maanantai 12. huhtikuuta 2010

On tänään onnen päivä

What a glorious morning! Heräsin auringonpaisteeseen hymy huulillani tietäen, että tänään on se päivä, kun puoli vuotta pusertamani lapsukainen lähtee maailmalle, kun palautan vihdoinkin opinnäytetyöni, "Lisää valoa! - Suomalaisen kuvajournalismin matka alkuhämäristä nykypäivään", 61 sivua + 1 liite, kiitos ja bye bye, baby! Tämä siis tarkoittaa sitä, että kyllä, minä todellakin tulen valmistumaan 26.5., ja kyllä, mekolle siis todellakin tulee käyttöä. (Ei sillä, että olisin sitä jossain välissä epäillyt. Ettenkö saisi hommia tehtyä. Krhm...)

Suunnitelmissa on myös juhlistaa tätä hienoa päivää, ja kävin jo hyvissäajoin hamstraamassa kuoharia jääkaappiin viilenemään. Sieltä se minulle hymyili tänä aamuna auringon kanssa kilpaa, kun olin ensin jumpannut Pilates Bootcamp-deeveedeen ja Zumba flat abs-ohjelman tahtiin ja siten lähtenyt uuteen päivään energisenä, ja päätin taas valmistaa pitkän kaavan kautta aamiaisen.

Niin siitä tietää, että tänään maailma on sinun puolellasi, kun arbuusia (rakastan tuota sanaa) halkaistessa hedelmästä irtoaa tällainen palanen:


Muoto on siis täysin hedelmän itsensä tekemä, en ehtinyt kuin halkaista siitä siivun, kun tuollainen palanen irtosi. Tämä nyt viimeistäänkin on merkki, että kesää kohti mennään, siskot ja veljet!

Vähän täytyy kuitenkin puuttua tässäkin viimeaikaisiin aatoksiini painonhallintaan liittyen. Minua kauhistuttaa aina, kun kuulen jonkun pudottaneen painoansa ainoastaan ruokavaliotaan muuttamalla. Puhuttaessa siis siitä laihtumisesta, mikä tapahtuu, kun tiputetaan plus miinus kymmenisen liikakiloa ihannepainon saavuttamiseksi. Jos henkilön elämään liikunta on kuulunut jo aiemminkin, ja ruokavalioremontti tarkoittaa sen muuttamista monipuolisempaan ja terveellisempään suuntaan, niin hyvä niin, mutta itseäni jotenkin ärsyttää suuresti laihtuminen laihuuden takia. Siis se, kun lopetetaan kaikenlaisten herkkujen syöminen, tai pahimmassa tapauksessa syöminen karsitaan minimiin. Joo, olen tainnut tätä ihmetellä muutamaankin otteeseen aiemminkin, mutta se ärsyttää edelleen.

Tietenkin paino putoaa, jos lopettaa syömisen. Mutta ennen kaikkea se alkaa heijastua terveydessä; kynsien, hiusten ja ihon kunnossa, yleisessä olemuksessa ja jaksamisessa noin niin kuin alkajaisiksi. Puhumattakaan niistä puutostiloista, joita pitkän ajan kuluessa kehittyy, kun nuudeli ja purkkitonnikala ei sisältänytkään - ihme kyllä - kaikkia tarvittavia vitamiineja, ja vuosikaudet nautitut vitamiinilisät valuivat viemäriin, kun ei osattu ajatella vitamiinien usein tarvitsevan välittäjäaineita - kuten esimerkiksi rasvaa - imeytyäkseen.

Toinen laihtumiseen ilman liikuntaa liittyvä ihmetys on ns. lihava laiha-ilmiö. Se on juuri sitä, kun laihdutetaan tämä plus miinus kymmenen kiloa liikuntaa lisäämättä mutta ruokavaliota karsimalla. Vaikka paino sanoisi mitä, saattaa ihminen silti olla olemukseltaan jotenkin pönäkkä, kun lihaksia ei ole nimeksikään, eikä iho ole kiinteytynyt napakaksi uuden kropan ympärille. Kun ei olla liikuttu. Tätä näkee paljon varsinkin kaiken maailman Haluutkos olla maailman paras malli ikinä-ohjelmissa. Tytöt ovat laihoja, mutta silti jotenkin lötköjä.

Kauneushan tietysti on katsojan silmässä. Jos itse tavoittelee sairaalloista ja luisevaa olomuotoa, niin sitten minä pidän turpani kiinni. En itse vain keksi ainuttakaan järkevää syytä, miksi kukaan haluaisi näyttää sairaalta.

Tosin aiemminkin maailma on näyttänyt minulle, että hyvin paljon on sellaista, mitä minä en ymmärrä. Eikä ehkä ole tarkoitetukaan ymmärtämään. Ihme hommaa toisinaan, tämä elämä nimittäin.

-Annapurna

lauantai 10. huhtikuuta 2010

Lauantai-iltapäivän leivontatuokio

Muutama päivä sitten muistin mokkapalojen olemassaolon. Tuo muistaminen aiheutti heti kemiallisen reaktion aivoissani, joka johti siihen, että tänään muutin ajatuksen fyysiseksi materiaksi.

Ennen toimintaan tarttumista seurasi lyhyt prosessi, kun kirjoitin Googleen, että spelttimokkapala. Sitä kautta löysin tämän. Resepti vaikutti lupaavalta, mutta räätälöin sitä hieman ns. omakseni.

Koko kokkaamisen ajan oli hieman epävarma olo. En ole koskaan leiponut kauheasti, ja olen siinä sanalla sanottuna melko käsi. Eilen löysin Facebookista minulle tarkoitetun ryhmän, "Ei menny niinku Strömsössä", jonka sivuille lähetetyt... luomukset synnyttivät minussa vähintäänkin samaistumisen tunteita. (Pellillä uunissa yhteen fuusioituneet muffinssit, valtavaksi paisunut pannukakku, paistinpannun pintaan sulanut muovinen salaattikulho...)

Johtuu ehkä suurpiirteisestä luonteestani, että leivonnassa meinaa tökkiä. "Paljonko sitä tuli? No riittääkö muka? Hö! Laitan enemmän!" Lopulta sitten ihmetellään, että aijaa, silläkö on väliä, joutuuko munavalkuaisen sekaan vähän keltuaista... Aijaa...

Höpinät sikseen, tällä kertaa voin kertoa - useista epäilyksistä huolimatta - ylittäneeni itseni! Niinpä voinkin elvyttää hetkiseksi unholaan jääneen osion, ja rinta rottingilla esitellä teille, rakkaat toverit:

ANNAPURNA-TÄDIN KEITTIÖKULMAUS - MAAILMANPELASTAJAMOKKAPALAT!

Osa 1, eli se turha, eli se täyte, tai siis se itse pala:


100 g voita
50 g (vanhaa kunnon) taloussuklaata
4,5 dl täysjyväspelttijauhoja
3 tl leivinjauhetta (itselläni taisi tähän lurahtaa lähemmäs 4... Ööö... )
1 rkl vaniljasokeria
1 rkl kaakaojauhetta (sitä tummaa, mistä lapsena tuli itku, kun ei tiennyt homman nimeä, ja suoraan lusikasta purkilla veti. Hyy.)
2,5 dl täysmaitoa
2 rkl (runsasta sellaista) hunajaa. (Tiedätte homman nimen - suomalainen luomu jne...)

Sulata voi ja suklaa. Älä tuhoa isoäitisi perintösulatuskattilaa, kuten allekirjoittanut oli lähellä tehdä. Sekoittele kuivat ainekset. Kaada joukkoon maito ja suklaa-voi-seos. Ja kaikki muukin, mitä tuossa nyt oli. Vaivaa käsin, koska siitä tulee enemmän fiilistä. Pellille voipaperia ja siihen koko tuotos. Totea, että pelti on vähän liian iso, mutta älä välitä siitä.

Uuni tulille, 200 astetta ja semmonen alle puolisen tuntia muhimaan.

Ihmettele uuden kotisi uunin lapsilukkosysteemiä ja harkitse soittavasi kaveri tien toiselta puolelta apuun, kun et saa puolen tunnin päästä sitä helvetin peltiä ulos uunista. Pelkää kuollaksesi, että lopulta saat, ja saat kuuman pellin paljaille käsivarsillesi. Niin ja käytä pyyhettä patakinttaana, kun ne oikeat on vielä vanhassa kodissa. Hemmetti!

Hoksaa lopulta lapsilukon systeemi ja nosta kaunokainen jäähtymään.

Osa 2, eli se, minkä takia mokkapaloja ylipäätään kukaan haluaa syödä - KUORRUTE!


3,5 dl tomusokeria (Saattoi mennä enemmänkin, en jaksanut mitata...)
3 rkl kaakaojauhetta
100 g voita
50 g taloussuklaata
Pähkinärouhetta koko hoidon päälle

Sulata voi ja suklaa. Sekoita tomusokeri ja kaakaojauho. Heitä voi ja suklaa sekaan. Koostumusta voi hallita voisulaa tai tomusokeria lisäämällä - alkuperäisessä reseptissä margariinia oli 50 grammaa, mutta minä sain sillä määrällä aikaiseksi vain hupaisaa sotkua. Kyllä te tiiätte.

Odota, että se pohjaosa on kivasti jäähtynyt, ettei tule rumaa jälkeä. Levitä suklaamäskit päälle, koristele pähkinärouheella. Leikkaa rumat reunat pois ja syötä vaikka sorsille. Leikkele palasiksi ja mutustele hyvällä ruokahalulla kylmän maidon kanssa, mutta ei hyvässä seurassa, niin jää sinulle enemmän.

Huomatkaa siis, että tämä resepti ei sisällä munaa eikä varsinaista sokeria. Maidonkin voi korvata soijamaidolla. Tämä on koostumukseltaan normaaleja mokkapaloja rapsakampi, kuten yleensäkin spelttituotteet, ainakin oman kokemukseni mukaan. Tämä ei myöskään ole niin äkkimakeaa, joten voi syödä enemmän! Ja ei tarvitse kokea huonoa omatuntoa valkoisista vehnäjauhoista! Mikäs sen parempaa! Jes!

Täytyy sanoa, että lähdin liikkeelle todella skeptisin ajatuksin, mutta mitä vielä! Alkaa olla lauantai-ilta, olen aamulla käynyt nyrkkeilemässä, enkä aio tänään tehdä ihan mitään muuta, kuin ottaa rennosti.



Toi-mii!

-Annapurna

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Generation dead tired

Odottelin tänään puhelua vuorotyötä tekevältä ystävältäni. Lupasi soittaa minulle herättyään yövuoron jälkeen.

Tuona aikana, kun ystäväni oli jossain muualla, kuin loskaisessa Suomessa, minä käytin aamuni tehokkaasti rästihommien innostuneella suorittamisella, jonka jälkeen kävin lounastamassa kaupungilla, vaihtamassa juorut, ja kotimatkalla kahmin hullunkiilto silmissäni tarjouksessa olleita ruukkunarsseja Stockmannilta. Sattuipa vastapäisesti liikkeestä vielä tarttumaan matkaan juuri sellaiset farkut, joita olen pitkään himoinnut. Tiedättehän, sellaiset, joita ei tarvitse itse rikkoa, kun joku pieni thai-tyttö on pienin, nirhautunein kätösin minimipalkalla ja tukalissa olosuhteissa tehnyt niistä rock-uskottavat, jotta minun, länsimaisen, maailmanluokassa rikkaan ja lihavan nuoren aikuisen ei tarvitse kuin kiskaista pöksyt jalkaani ja täten osoittaa vastaantulijoille minusta huokuvaa hyväosaista bohemiaa. Voi, pelasta, auta.

Osallistuttuani kaikkeen tähän hengen ja ruumiin iloitteluun pyrähdin kotiin viimeistelläkseni opinnäytetyön, eli harvoinpa on näin kiiltävä ja tip-top-kämppä! Nyt vielä huolehdittuani henkilökohtaisesta hygieniastani pitkän kaavan kautta, minulla oli hetki istahtaa alas ja miettiä asiaa. Vuorotyötä tekevä ystäväni nukku tämän koko ajan.

Ajatukset alkoivat rönsyillä. Aika väsynyttä kansaa me täällä olemme. Nukkuneen rukouksena kuljemme päivästä toiseen, suorittaen pieniä tehtäviämme, kuin niistä olisi kiinni koko maailman tulevaisuus. Yötä myöten naputamme (=naputan) opinnäytetyötä, kunnes nukahdan pystyyn, ja aamulla silmäpussit roikkuvat kilpaa ryhdin kanssa, kun selkään sattuu kaikki se istuminen.

En tiedä, mitä ihastuneet teinit tekivät esimerkiksi äitini nuoruudessa, mutta vietyäni ajatusta pitemmälle, muistin elävästi, miten lukioaikoina pitkän päivän jälkeen parasta tekemistä silloisen poikakaverin kanssa olivat tukevat päiväunet. Äiti sitä kävi usein ihmettelemässä ovella, että täälläkö se nuoriso nukkuu. Ja ihan parastahan se oli, kun takana oli yli puoleenyöhön venähtäneet tsättäilyt, teini-iän myllertämän mielen unensaantivaikeudet ja kahdeksan tuntia pakollisia lukion oppiaineita, joista jo silloin tiesin, etten tekisi esimerkiksi derivoinnilla loppuelämäni aikana ihan mitään. (Enkä toistaiseksi ole tehnyt, ja Luojan tähden, toivottavasti en tee, en muista siitä muuta, kuin nimen. Ja että dee on jotain. Ehkä. Niinku.)

Ei ole mikään yllätys, että tuo väsymys on osaltaan seurannut aikuisikään asti. Ei liene kovin yliampuvaa veikata väsymystä ja uupumusta uudeksi, vakavastiotettavaksi kansantaudiksi. Mikä järkyttävintä, kasvuikäiset yrittävät paikata lyhyitä yöuniaan sokeri- tai hermomyrk- anteeksi, aspartaamipitoisilla energiajuomilla, joiden todellinen vaikutus vireystilaan on vähintäänkin kyseenalainen. Sen sijaan vaikutusta yleiseen terveyteen ja lopulta painoon en uskalla edes arvailla.

Samalla kouluruoissa tarjotaan jänne- ja rustosoppaa ja kasvisruoiksi luonnehdittuja jauhosotkuja. Kasvikset jätetään pääsääntöisesti salaattipöytään, ja kotiin mentäessä heitetään uuniin pakastepizza. Tytöt korvaavat oikeat ateriat vähäkalorisilla virvoitusjuomilla, karkilla ja nuudelilla, ettei tarvitse syödä oikeaa ruokaa, ettei liho. True story.

Ja sitten ihmetellään, miksi nuorilla ja nuorista aikuisiksi kasvavilla ihmisillä menee kaikki päin helvettiä.

Niin sellaista mietin tänään, minä. Noin niinku hitusen kärjistettynä. Mutta lienee totuuden jyvä seassa?

-Annapurna

maanantai 5. huhtikuuta 2010

Maanantaina maailmaa muutetaan

Olen melko vakuuttunut siitä, että todellisuudessa vuodenajat vaihtuvat yhdessä yössä. Vuodenaika-tontut käyvät joko tuomassa tai sulattamassa lumen, kiskomassa lehdet nupuista kunnon lehdiksi ja päinvastoin eräässä yössä ne vain ovat keltaiset, ja ulkona tuoksuu syksy, eikä ollenkaan helteiset puistopiknikit ja festareille lähtemisen aamut.

Sama tapahtui nyt. Yhdessä yössä ikuiselta tuntunut pakkasen ja pimeyden tuoksu oli väistynyt mullan, lumen alla muhineen ruohon ja koirankakan alta. Kaiken lisäksi opinnäytetyö on alle kymmentä sivua vaille valmis, ja toukokuun loppu lähestyy yhtä varmasti kuin eräänä päivänä hiirenkorvalla olevat koivut.

Elämäntaparemonttia suunniteltaessa usein ajatellaan, että ensi maanantaina sitten kaikki alkaa. Ensi maanantaista lähtien jätän pois roskaruoat, sipsit, karkit, valkoiset hiilarit ja alkoholin. Ensi maanantaista lähtien alan käydä säännöllisesti lenkillä ja pidän itsestäni huolen. Maanantaina se alkaa. Tai huomenna.

Tänään on loppuelämiemme ensimmäinen maanantai. Kävin sen kunniaksi puolentoista tunnin reippaalla sauvakävelylenkillä, pysähtyäkseni välillä sillalle ihmettelemään pois ajautuvia jäälauttoja ja suliin kohtiin ilmestyneitä sorsia. Hengitin kevättä itseeni keuhkojen täydeltä. Terapiaa halvimmillaan ja parhaimmillaan. Nyt on ihanan raukea, rentoutunut ja kirkas olo.

Talvi alkaa lopulta olla ohi, luonto elpyy, ja minä olen - kaikin tavoin - vahvempi kuin aikoihin. Kuluneen kuukauden aikana olen periaatteessa pudottanut kaksi kiloa - ensin laihduin kilon, sitten lihoin sen takaisin, kunnes laihdutin sen taas pois. Siis kaksi kiloa! Kätevää! Lisäksi tein eilen illalla uusimmasta Fit-lehdestä bongaamani punnerrustestin, jonka idea oli punnertaa polvet maassa niin paljon, kuin käsistä vain lähti. Taulukon mukaan tulokseni oli hyvä - mutta vain alle kymmenen lisää, niin se olisi erinomainen. Katsotaanpa, pystynkö moiseen vaikkapa tuonne samaiseen valmistujaispäivään mennessä.

Loppuelämiemme ensimmäinen maanantai, ihmiset. Lähtekää lenkille jo tänään! Kuulokkeet korville ja töppöstä toisen eteen!

-Annapurna

tiistai 30. maaliskuuta 2010

101 blogitekstiä

Huomasinpas tuossa sellaisen homman, että viimeisin merkintä oli sadas laatuaan tässä blogissa. Menipäs hyvissä tunnelmissa se, joten nyt otetaan vähän takaisin.

Kiinnitettyäni taas huomita syömisiini, oli tänä aamuna paino pudonnut jo lähelle entistä. Kyllähän tuon tietää, ettei noin pienistä vaihteluista pitäisi stressata, mutta voi hyvää päivää, että se silti ärsyttää.

Kerronpas tässä inspiroivan tarinan viime viikonlopulta. Olin Kemissä äitin patojen äärellä, ja siellä tuulisia katuja lasketellessani huomasin erään kaupan ikkunassa pukineen, jota jäin ihmettelemään toviksi. Edelleen olen häpeäksi kaikille maailman naisille shoppailuinnollani, inhoan sitä edelleen hyvin paljon. Varsinkin tähän aikaan vuodesta sovittaminen on tuskallista, kun tukka on littana, iho on kalpea, ulkona on kylmä ja sisällä on kuuma, ja vaatteita sovittaessa täytyy ensin ähertää kainalot litisten ja itkua tihrustaen ahtaissa sovituskopeissa sata kiloa vaatteita pois päältänsä, vain todetakseen että kyllä, ihan liian pienet on nämä housut, puenpa takaisin ylleni vain hakeakseni kokoa isommat, ja sama show alusta. Fy fan!

Joka tapauksessa, tämä pukine jäi jotenkin kukkumaan mieleen vielä matkaa jatkaessani. Parin tunnin päästä päätin rykäistä ja käydä sovittamassa sitä, eipä tuo muuten jättäisi rauhaan.

Kaupassa etsin vastaavia mekkoja turhaan: kävin kysymässä tiskiltä, jossa myyjä osasi kertoa näyteikkunan kappaleen olevan viimeinen laatuaan, ja että se on kokoa (...) 36. Mutta että sen saattoi kyllä hakea, jos halusin sovittaa sitä.

36. Aika paha. No, samahan se on kokeilla.

Ja tältä se näytti:


(Tämähän siis ei tee tästä muotiblogia. Kuvan funktio on vain havainnollistaminen. Kyllä!)

Hitusen aavistuksen makkarankuori, nyrkkeilemässä saa vielä kerran jos toisenkin käydä, mutta sen verran täydellinen kapistus, että pakkohan se oli korjata pois kuljeksimasta.

Kokoa 36! Awesome! Kelpaa tällaisen laittaa blogin sadanteenensimmäiseen merkintään.

-Annapurna

lauantai 27. maaliskuuta 2010

Kumotakseni edellisen täydellisesti

No, niin.

Puolitoista viikkoa sitten oli heikko hetki. Heikkona hetkenä satuin olemaan kaupassa, jossa oli suklaat tarjouksessa - neljä levyä vitosella. Naisellisuuteen liittyvä heikko hetki ja suklaakampanja on melko toimiva yhdistellmä, joten löin rahat tiskiin.

Viikkoa myöhemmin tajusin syöneeni levyistä kolme. Kolme levyä suklaata viikossa! Siinäpä motivaatiota ja itsekuria kerrakseen! Ne vain lojuivat jääkaapissani, kun olen ollut lähinnä kotona, tehnyt opinnäytetyötä ja miettinyt tätä mielipuolista alkuvuotta ja kaikkia sen tuomia mullistuksia. Olen yrittänyt hakea jääkaapilta purtavaa, ja aina käteen osui samalla rivi suklaata.

Johtuen siitä, tästä ja tuosta, planeettojen asennosta ja kuunkierrosta ja sikamaisesta määrästä suklaata, oli tänä aamuna paino kilon enemmän, kuin mitä se vähimmillään on ollut. Ja taas kerran: blablabla nestetasapaino ja turvotus ja stressi ja kuunkierto, voi saatana että ärsyttää!

Arrrrr!!!

-Annapurna

keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

Muutama sana motivaatiosta ja itsekurista

Tulipa tässä äkkiseltään sellainen juttu, että olen puhunut täällä siitä, miten herkuillekin on annettava tilaa elämäntaparemontissa, varsinkin alkuvaiheessa. Ja että silloin kun tekee mieli herkutella, pitäisi voida herkutella hyvällä omatunnolla ja kunnolla, eikä mitään köyhää, kuivaa rusinapullaa.

Miten sitten on mahdollista, että paino silti putoaa, vaikka seassa on myös herkuttelua?

Koko ajatuksen voi tiivistää tähän kerrassaan mahtavaan sitaattiin, johon törmäsin eilen sattumoisin:

"When a man is sufficiently motivated, discipline will take care of itself." -Sir Alexander Paterson

Eli kun motivaatio on kohdallaan, ja koko sielu ja ruumis on valmis ja halukas muuttumaan, ei enää teekään ollenkaan samalla tavalla mieli mättää kerralla oman painonsa verran herkkuja. Se tapahtuu ihan vahingossa ja tiedostamatta. Huomasin tämän tuossa iltana eräänä illanvietossa, kun söin kourallisen-pari sipsejä ja olin tyytyväinen. Sen sijaan, että olisin vanhaan tapaan ahminut puoli kulhoa.

Tärkein pointti tässä on juuri tuo motivaation lähteminen omasta itsestään. Tavoitteeksi kannattaa ehkä asettaa jokin muu kuin pelkkä laihtuminen, kuten terveys ja hyvä olo. Ja se, että noudatettava elämäntyyli voi helposti olla sellainen, jota voisi kuvitella noudattavansa vuosikaudet. On totta, että vettä juomalla ja syömisen lopettamisella laihtuu, mutta käsi ylös, joka ei tykkää syödä mahtavan hyvää ruokaa?

Tähän teemaan sopii myös sitaatti Anthony De Mellon teoksesta "Havahtuminen", jota luen parhaillaan. Se menee näin: "Ja kun sanon kurinalainen, en puhu ponnistelusta. Puhun jostakin muusta. (- - -) Katsokaa joen juoksua merta kohti. Se luo itse omat äyräänsä, joiden sisään se mahtuu. Kun teissä jokin liikkuu oikeaan suuntaan, se luo itse oman kurinalaisuutensa."

Juuri näin. Omat rajat, ponnistelemattomuus, annetaan asioiden tapahtua luonnostaan.

-Annapurna

maanantai 22. maaliskuuta 2010

Viikon sapuskat

Koska minulla on nyt hyvä draivi opinnäytetyön kirjoittamisessa, sain tiskattua ja laadittua kauan sitten lupaamani listan viikon ruokavaliostani. Kyllä, tämä on taas toinen merkintä yhden päivän sisällä, mutta kun tuo opinnäytetyön kirjoittaminen on niin mukavaa.

Tässä siis viitteellinen viikon ruokalistani, kun jotkut ovat sellaista joskus kaipailleet:

Maanantai

Aamiainen - Turkkilaista jogurttia, maca-jauhetta, kaakaonibsejä, auringonkukansiemeniä, hunajaa
Lounas - Koulussa lautaselle paljon salaattia, hapankorppu voisilmällä, ja sitä ruokaa, johon on sotkettu mahdollisimman vähän riisiä, pottua tai pastaa. Tämä pätee kaikkiin kouluruokailuihin. Lisäksi lasi kevytmaitoa ja vettä.
Päivällinen - Kanafilépihvejä kermatomaattikastikkeessa, rinnalle parsakaali-kukkakaali-avokado-kookosöljy-survosta ja raejuustoa.
Iltapala - Marjarahkaa (esim. mansikoita, rahkaa johon sekoitettu kermavaahtoa, makeutus hunajalla), hapankorppuja voilla.

Tiistai

Aamiainen - Ks. edellinen tai rahkan jämät.
Lounas - Ks. edellinen.
Päivällinen - Maanantain jämät.
Iltapala - Porkkanoita, tomaattia, hapankorppuja voilla, muutama rivi suklaata.

Keskiviikko

Aamiainen - Korkeakuituinen ruisleivän puolikas paistetulla kananmunalla, tomaatilla, suolakurkulla ja ketsupilla. Lasillinen Alpro Soya-suklaajuomaa.
Lounas - Ks. edellinen.
Päivällinen - Linssi-jauhelihakeitto, raejuustoa
Iltapala - Hapankorppuja voilla, porkkana, tomaatti, suklaata.

Torstai

Aamiainen - Tuli kiire, joten banaani ja tomaatti
Lounas - Ks. edelliset
Päivällinen - Linssikeiton jämät
Iltapala - Opparin parissa nautittu Bebe-leivos, kuppi vihreää teetä, pähkinöitä, tomaatti.

Perjantai

Aamiainen - Turkkilainen jogurtti lisukkeineen
Lounas - Ks. edelliset
Päivällinen - I LOVE SATAN-munakas. (Nimi tulee siitä, että tämän syötyä on henkihieverissä. Siihen tulee munien lisäksi ns. hulluna kaikkea - pekonia, feta-juustoa, kinkkua, tomaatteja, herkkusieniä... Mitä nyt haluaakaan laittaa.)
Illallinen - Valkoviiniä, pientä suolaista
Yöpala - Ranskalaiset paprikamajoneesilla

Lauantai

Aamiainen (nautitaan puolenpäivän jälkeen) - Pekonia ja munaa, tomaattia, paljon vettä.
Päivän mittaan vähän sitä sun tätä, lauantaina ei jaksa miettiä.

Sunnuntai

Aamiainen/lounas - Spelttipuuroa lisukkeineen puolenpäivän jälkeen, tomaattia, porkkanaa.
Päivällinen - Lehtipihvi bataattitikkujen ja kermakastikkeen kanssa.
Iltapala - Rahkaa, viikonlopun jämäherkkuja.

Kuten näkyy, siellä on vähän joka välissä tomaattia, porkkanaa ja hapankorppuja. Koska ne ovat huippuja, terveellisiä ja hyvän makuisia. Näette myös, että siellä on silti suhteellisen usein tilaa myös herkuille, ja että se on täysin ok.

-Annapurna

Kilokalorikammotus

Muutamat asiat aiheuttavat valtaisaa turhautumista ja syviä huokauksia tässä elämäntaparemonttihommassa. Niistä vähäisin ei ole se tapa, jolla ihmiset tekevät koko showsta niin hirveää kotkotusta, stressaavat ja säheltävät, punnitsevat ruokansa ja laskevat jokaikisen suupalan kalorimäärät.

Olen tästä asiasta vauhkonnut ennenkin, mutta erehdyin taas lukemaan laihdutuskeskusteluja joltain foorumilta. Ihmiset oikeasti punnitsevat kanafileepihvinsä ja tihrustavat kaupoissa pakkausselosteista ravintosisältöä niin että hikikarpalot valuvat karvalakin alta ja kädet tärisevät.

On totta, että elämäntaparemonttia aloitellessa on järkevää ottaa vähän selvää, mitä mikäkin sapuska ns. on syönyt, mutta minusta koko kilokaloriajattelulla voisi heittää vesilintua. Vai onko jollekin muka siitä touhusta ollut muuta kuin harmia, tuskaa ja ahdistusta pitemmällä aikavälillä? Kun siihen asiaan nyt liittyy muutamia sellaisia seikkoja, jotka eivät todellakaan ole mitenkään tavallisen ihmisälyn käsityskyvyn ulkopuolella, tai ei ainakaan pitäisi olla:

1) Ravintosisältö - Mitä se itse asiassa kertoo, jos jossain on esimerkiksi 250 kilokaloria? Onko sama saada 250 kilokaloria jäätelöstä tai munakkaasta? Ei kuulkaa pojat, kyllä se on kokonaisuus kun ratkaisee.

2) Yksilöllisyys - Ei se nyt vain mene sillä tavalla, että kaikkien maailman ihmisten kehot toimisivat identtisinä sulatusuuneina, jotka polttaisivat materiaalia tismalleen saman verran ja samalla tavalla. Että jos syöt suklaapatukan, joudut hölkkäämään 25 minuuttia, että et hetkessä leviäisi valtavaksi merinorsuksi. Että koko systeemi toimisi kaloreita sisään - kaloreita ulos - periaatteella. Ei se ole niin. Ei ole.

3) Terve järki - Onhan se nyt ihan selvää, että munkkirinkilässä on enemmän epäterveyttä, kuin vaikka tomaatissa. Ei siinä paljon kaloreita laskeskella. Ja jos ollaan munkkia ostamassa, niin on se nyt sanalla sanottuna saatana, jos siinä vaiheessa aletaan katsoa, kummassa on sata kilokaloria vähemmän, pahanmakuisessa, kuivassa rusinapullassa, josta ei tule kuin paha mieli, vai mehukkaassa kreemimäskipullassa. Silloin kun syödään pullaa niin sitten syödään pullaa, muu on itsensä kiusaamista. Jostain kuulin laihdutusvinkin, että jos jossain on yli 200 kilokaloria sataa grammaa kohden, sitä ei saa syödä. Moisesta höpöhöpöstä tuli vain nälkä. Ja paha mieli niiden puolesta, jotka sitä toteuttavat.

Vai miten muuten on mahdollista, että välitin kaloreista viimeksi puoli vuotta sitten, ja olen silti laihtunut melkein kymmenen kiloa, ja voin paremmin kuin aikoihin? Ei varmaan ainakaan sen takia, että olen syönyt kunnolla kun on ollut nälkä, nukkunut kun on nukuttanut, ja liikkunut kun on haluttanut hikoilla. Ei. Kyllä pitää punnita, mittoa ja kiristellä. Siinä se ratkaisu on. Kaikkeen.

Voi jösses. Elämästä voi tehdä kurjaa monella tavalla.

-Annapurna

perjantai 19. maaliskuuta 2010

Silta yli synkän virran

Kyllä, tänään olen liekeissä. Tämä on toinen päivitys tälle päivälle, mutta kun on ihan sellainen fiilis, että I'm super, thanks for asking!

Ihan kuin ei olisi riittänyt pitkän kaavan kautta huippu aamupala, mutta äsken innostuin testaamaan toisen ohjelman kohutusta Zumbasta, nimittäin sen, missä heilutaan nuiden kapuloiden kanssa. Olihan mahtava! Hiki lensi ja vedetkin loiskuivat paidalle lasin reunojen yli, kun niin valtaisalla temmolla hörppäsin heilumisen välissä. Mahtavaa kosmista voimaa!

Zumbailujen päätteeksi innostuin venyttelemään, kun oli kropassa sellainen olo, että voisin tehdä Forrest Gumpit, ja lähteä juoksemaan maailman ääriin asti. Siinä venyttelyjen lomassa tulin miettineeksi vanhaa inhokkiasentoani, nimittäin siltaan vääntäytymistä. Se on aina sattunut kaikkialle, eikä käsissä vain ole tarpeeksi voimaa punnertaa sitä päälakea irti lattiasta. Ei ollut lapsena pakollisilla voimistelun tunneilla, eikä ole aikuisena ollut satunnaisilla jooga/pilates-tunneilla. Niin nytpä tuli sellainen päähänpisto, että kun tässä on puoli vuotta rehkitty, niin katsotaanpas, mitä tuo sanoo.

Tiedättekös. Asetuin selälleni. Asettelin kädet ja jalat huolellisesti valmiuteen. Kiskoin hiukset pois kämmenten alta. Huokaisin syvään. Ja. Työnsin.

Herraisäsiunaa, mikä fiilis! HUMPS vaan, all the way, ylös asti, hyvä, ettei kattomaalit rapisseet! Olin niin häkellyksissäni, että pysyin siinä asennossa kaksikymmentä sekuntia. Tunnustellen, fiilistellen. Laskeuduin alas ja purskahdin nauruun. Onneksi oli verhot kiinni, eivät naapurit ihan vielä hälytä setiä hakemaan tätiä pois.

En ikinä ole osannut tehdä niin kevyesti oikeaoppista siltaa. Eikä edes tuntunut pahalta! Ihan mahtavaa! Ihmiset kaikkialla: kuntoilkaa! Syökää hyvin! Ylittäkää itsenne! On muuten huippua!

-Annapurna

Tiikeri raidoistaan jne

Osallistuin joskus joulun jälkeen speltti-iltamaan Kemissä. Paikalla oli suomalainen alan asiantuntija, joka kertoi kokemuksia ja faktaa speltistä. Illan aikana nousi esiin väite, että ihminen hakeutuu automaattisesti sellaisen ravinnon pariin, mikä on hänelle hyväksi. Sen voi yrittää jättää pois, mutta ennen pitkää huomaa palaavansa tämän tietyn aineksen pariin. Koska keho tarvitsee sitä.

Tuolloin pyörittelin silmiäni ja ajattelin, että kyllä kai. Minun keholleni on varmaan sitten elintärkeää ajoittain saada majoneesipizza tai hampurilainen pekonilla ja kananmunalla. Nyt kuitenkin kävi sillä tavalla, että tänä aamuna ymmärsin, mistä siinä koko hommassa oli kyse. Varmasti on todella epätieteellistä ja enemmän psyykkistä kuin mitään muuta, mutta huomasin tuntevani mielihyvän kourahduksia vatsassani, kun keittelin pitkästä aikaa vapaan aamun kunniaksi spelttipuuroa pitkän kaavan kautta. Puuron valmistumista odotellessa nassutin (luomu) porkkanan ja (luomu) tomaatin, ja olisin halunnut mennä parvekkeelle huutamaan, että JESSS!!! Kehtaan muuten väittää, että mausta tunnistaa, onko joku luomua vai ei. Tämä vaatii tulevaisuudessa tiukassa valvonnassa suoritettua empiiristä koetta.

Mutta niin. Vietettyäni taas pitkäksi venätäneen viikonlopun pekonimunahampurilaisten ja ystäväni valkoviinin kanssa, huomasin saavani mahtavia kiksejä terveellisestä ruoasta. Tuntuu oikein, miten vatsa laulaa ylistyslauluja. Lisäksi sain eilen vihdoinkin mentyä takaisin nyrkkeilyyn, ja herramunjee, että saikin säkit kyytiä. Ihan mahtavaa, välillä olisi voinut kiljahdella riemusta.

Repsahtaminen, se on niin helppoa. Ruotuun palaaminen - kun tuntee itsensä taas hyväksi ja elinvoimaiseksi... se on mahtavaa! Kolme hurraa-huutoa repsahtamiselle ja sitä seuraavalle uudelleensyttymiselle!

-Annapurna

P.s. Näin perjantain kunniaksi, jos joku haluaa vietellä minun tapaani koti-iltaa muutoin kuin facebook-statuksia kyttäämällä, voi järkyttää kaikkea tuntemaansa katsomalla sellaisen leffan, kuin Food, Inc. Tuosta linkistä sen löytää streamina ja tekstitettynä. Itse aion katsoa tuon tänään, kyseessä on siis käsittääkseni melko ravisuttava dokumentti siitä, mitä me itse asiassa lastaamme ostoskärryihimme. Jostain luin kommentin, että tämän näkemisen jälkeen ei enää ikinä käy kaupassa samalla tavalla, kuin ennen. Että siitä vaan!

P.p.s. Katsoin viime viikonloppuna Jussi Riekin blogista nappaamani puolitoistatuntisen luennon sokerista, jossa jenkkiläinen Robert H. Lustig selitti, miten koko lihavuusepidemian takana onkin itse asiassa rasvan sijasta räjähdysmäisesti kasvanut sokerin käyttö. Luennossaan (joka löytyy YouTubesta nimellä Sugar: The Bitter Truth) hän toi esille kaksi pointtia, joiden oikeellisuudesta (saati siitä, että ymmärsin ne oikein) en ehkä maailman epätieteellisimpänä ihmisenä laita päätäni pantiksi, mutta jotka ovat ehdottomasti ajattelemisen arvoisia:

1) Coca-juomiin lisätään suolaa, jotta niiden juominen janon sammuttamisen sijaan lisäisi sitä. Suolan maku peitetään (mitäpäs muuta kuin) sokeria lisäämällä. Tämä ei voi olla yllätys kenellekään. Itse ainakin muistan jo melko aikaisessa vaiheessa elämääni huomanneeni, että limpparit eivät sammuta janoa. Mutta että sen ei ole tarkoituskaan, pisti vihaksi.

2) Samaisilla cola-juomilla ja niiden sisältämillä sokereilla on sellainen vaikutus ihmisen nälänsääntelysysteemiin, että nämä pikku veitikat estävät ihmisiä tuntemasta kylläisyyttä normaaliin tapaan. Erään testin mukaan lapset, jotka joivat tietyn määrän sihijuomaa ennen hampurilaisaterialle siirtymistä, söivät enemmän kuin ne, jotka eivät juoneet.

Luennoitsija sanoi varsin painokkaasti tämän kerrottuaan, juomien valmistajiin viitaten: "And they know it. They. Know. It."

Että sellaista.

maanantai 15. maaliskuuta 2010

Älä kokeile tätä kotona

Tiedättekö sen suosituksen, että elämäntaparemontista tai laihdutuskuurista huolimatta välillä olisi hyvä ns. säikäyttää aineenvaihdunta syömällä kunnon överit epäterveellisyyksiä? No, minäpä kannoin tässä viikonloppuna korteni kekoon. Syntyi kerrassaan mahtava idea, että ihmiset on saatava kokoon, ja lettukestit pidettävä. Ja niissä letuissa olisi - lettujen lisäksi - koko hoito: kermaa, hilloa, jäätelöä. Illan kohokohtaa odotellessa syntyi vielä mahtavampi idea käydä maakuntamatkalla Kempeleessä hakemassa Arnold'sista kunnon satsit överiähkydonitseja.

Minä olen äärimmäisen yllytyshullu ihminen. Hyppäsin lapsena autotallin katolta asfaltille ja kävelin rakenteilla olevan sillan kaidetta pitkin veden yli, kun sanottiin, että et uskalla. Niin onhan se selvä, että kun sanotaan, että laitapas yksi tuollainen donitsi letun sisään, niin minähän laitan. Koska en hitto soikoon ole mikään nössö!

No, onneksi sen verran osasin neuvotella sääntöjä, että neljäsosadonitsia riitti käärityn letun sisässä. Loppuilta menikin sitten kuolemaa tehdessä ja sohvalla ähkiessä. Minusta tuntuu, ettei mahani puhu minulle enää ikinä.

Jos tällä viikolla kävisi vaikka sata kertaa nyrkkeilemässä, kun tauti on vihdoinkin kokonaan laantunut. Ei tällä menolla hyvältä näytä projekti mahaan muotoa kesään mennessä. Tietenkin, muotohan se on tuo pyöreäkin...

Kävin muuten tänään luovuttamassa verta. Teehän sinäkin päivän hyvä työ ja laita veri kiertämään. Siitä hyötyvät kaikki: joku saa arvokkaan avun, ja sinä saat pötkötellä loppupäivän. Hyvä diili minusta. Hemoglobiiniarvo oli minulla 133 - ei todellakaan ole ikinä ollut noin hyvä, koko teini/aikuisikäni olen kamppaillut alhaisen hemoglobiinin kanssa, vaikka kaiken maailman rautanappuloita olen nassuttanut. Että parsakaalia naamaan, lapset rakkahat kirkassilmäiset!

-Annapurna

tiistai 9. maaliskuuta 2010

To get those sexy abs you always wanted!

Ettäpätuota. Viime kesänä työkaveri pohdiskeli lounastauolla Zumba-paketin tilaamista. Tuolloin vedin lähinnä maidot väärään rööriin ja nauroin kaverin pihalle, että älä nyt kehtaa.

Melkein vuotta myöhemmin tuosta keskustelusta aloitin aamuni koeajamalla Zumban.

Ja täten julistan, että jos joku enää julkisesti minun kuulleni kyseistä lajia vähättelee, lyön kyselemättä nyrkillä naamaan. Ihan mielettömän rankkaa oli, vaikka tein pelkän basics-ohjelman: kahdenkymmenen minuutin jälkeen vatsalihakset kramppasivat niin, että piti ihan ääneen kirota. Kun sattuu olemaan tällainen suomalainen pötkylä, jolla talven jälkeen verisuonet kuultavat ihon läpi, ja voisi vatupassin kanssa todeta linjan kainalosta lantioon olevan suora, niin kyllähän oli keskivartalo tuollaisten rytmien jälkeen ihan että mitä teet minulle ja miksi teet sen?!

Vaan olihan ihan hemmetin hauska tapa aloittaa aamu, latinorytmeissä jytkyä hiki päässä ja kainalot märkinä. Tätä nyt vaan lisää, niin odottakaapas vain, tanssilattialla tavataan! (Vaikka olenhan minä tanssitaidoistani tunnettu ja jopa palkittu - pari vuotta sitten koulun naamiaiskekkereissä voitin tanssikilpailun kuumassa kahdenkeskeisessä finaalissa kakkapökäleeksi pukeutunutta henkilöä vastaan. Kai tuon voi laittaa ansioluetteloon?)

-Annapurna

maanantai 8. maaliskuuta 2010

Kajaaninkadulla paistaa aurinko

Muutin omaan kotiin, yksin, kolmen vuoden ihmissuhteen ja kahden vuoden avovaimoilun jälkeen. Syihin tai seurauksiin en tässä puutu sen enempää, mutta makasin sängyssäni kirkkaana aamuna, ja seurasin iltapäivään asti valon siirtymistä keittiöstä olohuoneen lattian halki sänkyyni. Koeajoin kylpyhuoneesta löytyvän kylpyammeen ostamani kylpysuolan kanssa. Sain hoidettua kauan rästissä olleita tehtäviä. Söin hyvin, kuuntelin ilomielistä jazzia, suunnittelin tulevan viikon tehtäviä ja ennen kaikkea paluuta nyrkkeilyyn - kroppa suorastaan huutaa hakkaamaan säkkejä. Näin viime yönä unta, että sain valtavaa mielihyvää vatsalihasliikkeitten tekemisestä. Todellakin aika siis palata "kehään" viikon sairastelun jälkeen. Maltoinpa kerrankin toipua kunnolla.

Kajaaninkadulla paistaa aurinko, kadulla lumi sulaa, oravanpoikaset avasivat silmänsä viikonloppuna...



...ja minulla on käsittämättömän hyvä olo.

-Annapurna

perjantai 5. maaliskuuta 2010

Onnellinen vuohi

Mistähän tuota alkaisi.

Tuota niin.

Muistan lukeneeni tämän urakan alkuvaiheessa jostain, että pelkällä radikaalilla liikunnan lisäämisellä on vaikea laihduttaa viittä kiloa enempää. Tuolloin mietin, että paskan marjat. Mitenkäs muuten sitä muka voi laihtua?

Nyt puolta vuotta myöhemmin katselen tietä taaksepäin. On totta, että olen lisännyt liikunnan määrää huomattavasti verrattuna edelliseen elämään, mutta loppujen lopuksi tärkeimmät ratkaisut ovat liittyneet jokapäiväisiin valintoihin sen suhteen, mitä sitä lähettää kulkemaan elimistönsä läpi. Hidas totuttelu pois maailmanlopunmätöistä on johtanut siihen tilanteeseen, että eilen illalla kipitellessäni kotiin kaupungilta, iski valtaisa suklaanhimo. Kioskilta tarttui mukaan "kolme patukkaa kahdella eurolla", ja syötyäni ensimmäisestä puolet, iski tosi, tosi huono olo. No, koska en ole mikään nössö, söin kuitenkin loppuun koko hoidon, ja kaverin vielä siihen perään. Tänä aamuna kolmas odottaa tuossa sohvalla vierelläni, eikä tulisi mieleenkään koskea siihen, muuten kuin heittääkseni sitä kauemmas. Ei siksi, ettenkö saisi, vaan siksi, että hyi hitto, mikä olo siitä seurasi. Suorastaan oksetti eilen illalla koko toimituksen jälkeen, mutta sille ajatukselle en antanut enempää tilaa. (Ehkä se vähän pelästytti itseänikin - oliko oksetus oikea fyysinen reaktio äkillisestä makeaähkystä, vai henkistä? Hyi, pois se minusta! Tuollaiset ajatukset seis ihan alkuunsa.)

Joka tapauksessa, viime aikoina olen ehtinyt/jaksanut käydä liikkumassa tosi laiskasti. Varsinkin kipeäksi tultuani en ole tietenkään edes uskaltanut lähteä riehumaan, kun portaiden nouseminen jo ottaa keuhkoon. Olen kuitenkin kipeänäkin ollessani pitänyt tiukasti kiinni säännöllisistä ja runsaista ruoka-ajoista, joten tänäänpä vaa'alla minua odotti pieni ihme: 63,7 kg, eli olen virallisesti nyt suurin piirtein niissä mitoissa, mitä olin viisi vuotta sitten, mitä lukioaikoina olin enimmilläni. (56-kiloiseksi en enää edes yritä, hyi!) Yhteensä pudotusta on kertynyt muikeat 8,9 kiloa! Reilu kilo, ja kyllä, olen todellakin karistanut elonpainoani kokonaiset kymmenen kiloa.

Voihan tietysti olla, että painon putoaminen johtuu myös lihasten surkastumisesta, kun ei ole päässyt treenaamaan, ja paino nousee vähän, kun palaan normaaliin rytmiin. Mutta hitto vie, että on siistiä. Eilenpä vastaani tulikin tällainen kaveri, siis kuva, internetin ihmeellisessä maailmassa, ja sepä kuvasti tunnelmiani tänä aamuna aika osuvasti:


Kuvan alkuperästä minulla ei ole tietoa, en omista siihen oikeuksia, älkää haastako oikeuteen.

Tämän lisäksi haluaisin luoda teille uskoa, toivoa ja onnea tähän päivään asialla, joka ei liity mitenkään painonpudottamiseen, mutta joka on tuonut minulle huomattavat määrät onnea ja hyvinvointia viimeisten kolmen ja puolen - melkein neljän viikon ajan. Nimittäin minun mahtavat elämänkumppanini, maaoravapariskunta sai minun syntymäpäivänäni 7.2. kasan niin suloisia poikasia, ettei mikään maailman murhe ole mitään näiden kanssa touhutessa:


Tähän minulla muuten on 100% tekijänoikeus.

Silmien pitäisi aueta tämän viikon lopulla, ja sittenpä täällä onkin helvetti irti.

Jos joka päivä pitää olla kiitollinen jostakin, niinäkin päivinä, kun ei muuta syytä keksi, kurkkaan pesään, ja sydän sulaa. Mikä maanjäristys?

-Annapurna

keskiviikko 3. maaliskuuta 2010

Minä palaan

Syötyäni pari päivää ruokalusikkakaupalla hunajaa, raakaa sitruunaa, vitamiineja ja überantioksidanttipläjäys-spelttipuuroa, alkaa olo muistuttaa taas huomattavasti ihmisen olotilaa, olmin tai ameeban sijasta. Muutama päivä sohvalla sai myös kannustettua tekemään pari rästihommaa tietokoneella, mikä helpotti stressiä, mikä helpotti oloa - - - jonka leipoi Annapurna!

Parin päivän aikana on ollut myös mukavasti aikaa lempiharrastuksilleni, nimittäin asioiden pyörittelemiselle, mielikuvamatkailulle, menneisyyden muistelulle ja tulevaisuuden visioinnille. Olen katsellut kuvia muutaman vuoden takaa ja kauhistellut sitä, miten pöhöttynyt on parikymmpinen voinut olla. Omaan ulkonäköön panostaminen ei ole kiinnostanut ihan millään tavalla - ei siksi, että ei välittäisi, vaan siksi, ettei vain ole tajunnut, että jotain ehkä joskus kannattaisi tehdä. (Voin vain kuvitella, että helppohan se on parikymppisenä - katsellaanpa toisen kahdenkymmenen vuoden kuluttua uudelleen!)

Viikonloppuna tuli taas hieman oltua juhlimismielellä, kun long-time-no-see-yksi elämäni tärkeimmistä ja rakkaimmista ihmisistä tuli läpi tuulen ja tuiskun tänne viikonlopun viettoon. Kyseessä sattuu olemaan sellainen ihminen, joka sitä yksi miljoonasta-luokkaa: yhtenä iltana voidaan jutella teekupin äärellä pikkutunneille asti elämän hankalista paikoista, toisela iltana ovat viinipullon korkit niin löysällä, että loppuillasta tarvitaan kottikärryt, että päästään kotiin asti. Tuollaisita vierailuista jää sellainen hyvä olo pitkäksi aikaa, että on olemassa uskomattomia ihmisiä ympärilläni vaikeinakin hetkinä, eikä sitä ikinä ole ihminen yksin.

Kuluneeseen viikonloppuun kuului myös oleellisena osana "otetaan meistä nyt semmone jeee ihanaa-kuva! No ni! No ni!"-ilmiö. Kuvia myöhemmin katsellessani ei voinut todeta kuin että a) ne olivat kauheita b) niitä oli paljon. Sanojeni vakuudeksi:


Rotunaisia raitilla

Mutta jännittävää oli huomata sellainen juttu, että ehkä ensimmäistä kertaa aikoihin kuvia selaillessani jälkikäteen en joka ikisen kuvan kohdalla ajatellut ensimmäiseksi, että hyi helvetti, mikä hikinen possu. Ihmekös tuo: tänä aamuna vaaka kertoi, että enää sellainen puolisen kiloa pois, niin olen lukioaikaisissa lukemissa.

Harmittaa ihan kauheasti olla toipilaana nyt, kun olisi kauhea hinku päästä kunnolla hikirääkkiin. En muista, olenko sanonut aiemmin, mutta ajattelin ottaa tavoitteeksi kesään mennessä, että mahassa näkyisi edes aavistuksen häivähdys vatsalihaksista. En siis puhu mistään sikspäkistä (!!!), vaan sellaisesta, tiedättekö. Että vähän jostain kohdasta paistaa läpi muotoa.

Päivänä eräänä huomasin, että minulla alkaa olla ihan hillittömät selkälihakset. Tämän huomasin tsekkaileessani tietokoneen kameralla erään vaatteen istuvuutta takaa, ja kun otin oikein asiakseni pullistella selkää kuin mikäkin bodari, niin huhhuh! Kai siitä nyrkkeilystä jotain hyötyä on - en olisi ikinä uskonut, että minusta löytyy näkyviä lihaksia!

-Annapurna

maanantai 1. maaliskuuta 2010

Luonnon tapa jarruttaa

Höh! En ole ollut kipeänä aikoihin ja aikoihin. No eiköhän kuitenkin käynyt niin, että eilen illalla kroppa keksi vitseistä hauskimman, ja nosti kuumeen. Päätä särkee, huimaa, ja se eritteiden määrä, oi, se eritteiden määrä! (Ja olette varmasti kiitollisia, että jaoin tämän tiedon kanssanne.)

Ehkä tämä on luonnon tapa kehoittaa painamaan sitä kuuluisaa jarrua? Pysähtyä hetkeksi ja oikeasti levätä. Luotetaan siihen. Keittelin yllätysvapaapäivän kunniaksi spelttipuurot pitkän kaavan kautta ja heitin sekaan kaakaonibsit, tyrnijauheet ynnä muut, että eiköhän tämä tästä. Kokeilin eilen myös ruokalusikallista hunajaa yskän helpottamiseksi, ja kyllähän tuo ainakin toviksi tuntui tepsivän. Ihan tiedoksi kaikille, jotka taudin kanssa painivat. Ruokalusikallinen hunajaa on myös - yllättävää sinänsä - melko makeaa. Hyvä keino äkillisen makeanhimon selättämiseksi. Ei muuten tehnyt mieli karkkia sen jälkeen.

Tänäänhän on taas ensimmäinen päivä kuluvaa kuuta. Kyllä, sovitin tänäänkin mekkoa, mutta seuraavan kerran tulette näkemään lopputuloksen sovittamisesta toukokuun lopulla. Painon putoaminen on nyt hieman hidastunut, kun ei ole ollut kauheasti aikaa (ja jaksamista) treenailla. Suurin piirtein kilo on tippunut nyt kuukauden aikana, mutta niinhän tuo tekee tuo paino, että mitä vähemmän sitä on, sitä tiukemmassa pudotukset ovat. Ja kuten aiemmin olen sanonut, alan nyt olla melko tyytyväinen itseeni - vielä vähän kiinteytystä, muutamia kiloja, ja se on sitten siinä.

Mutta, kuulkaapas tätä: viime viikolla jouduin jonkin mystisen oikun ja siskoni yllytyksen valtaan, ja tein jotain, mitä en ikinä olisi uskonut tekeväni - tilasin. Kyllä. Zumba-paketin.

Antakaa mun kaikki kestää.

-Annapurna

tiistai 23. helmikuuta 2010

Kaapin asukkaita

Tänään oli sitten se päivä, kun miellyttävässä seurassa nautitun runsaan aamiaisen jälkeen päätin lopultakin tehdä sen, mikä on odottanut toteutumistaan: hyökkäsin vaatekaappini kimppuun.

Minä olen niitä ihmisiä, jotka sitovat tunnesiteitä mihin tahansa, oli se sitten perintöesine tai hyvästä illasta muistuttava kuitti. Kuten arvata saattaa, olen maailman huonoin heittämään mitään pois tai luopumaan jostain, mihin liittyy vahvoja muistoja. Lähinnä tästä syystä vaatekaappini on jo pitkään ollut kiellettyä aluetta, Area 666, Bermudan kolmio.

Kartan tyhjiä kohtia kuitenkin täytetään ja maailma käy pienemmäksi päivä päivältä. Niinpä oli senkin vaatekaapin aika lopultakin nostaa kädet ylös ja heiluttaa valkoista lippua antautumisen merkiksi. Tämän raivaajan edessä sille ei olisi jäänyt muita vaihtoehtoja.

Aluksi levitin lattialle kolme jätesäkkiä: pidetään, roskiin, kierrätykseen. Sitten kaiuttimista kajahti voimaannutusbiisi numero yksi, Cyndi Lauper - Girls just want to have fun. Ja se oli menoa sitten.

Muutamaa tuntia myöhemmin minulla oli edessäni viimeisen päälle organisoitu, superjärjestelmällisen isoäitini muistoa kunnioittaen ojennettu vaatekaappi, ja sen vieressä puolitoista (!!!) jätesäkillistä kamaa, joille alkoi elämänmittainen porttikielto minun lähettyvilleni. Enää pitäisi jaksaa kiikuttaa nuo jonnekin maata kiertävälle radalle. Hah! Minä sata, vaatekaappi nolla.

Asiaan kuului tietysti myös hillitön sovitusmaratoni. Oli sellaisia vaatteita, joista olen yksinkertaisesti kasvanut ulos, eikä edes toiset kahdeksan kiloa auttaisi asiaa. Oli sellaisia vaatteita, jotka mahtuivat ihan hyvin, mutta joista en vain enää pitänyt. Mutta ennen kaikkea, oli näitä vaatteita:





Molemmat housut olen ostanut Oulussa asuessani, eli viimeisen neljän vuoden aikana. Ja katsokaas nyt tuota! Mitähän hittoa! Olisin kaivannut vähintäänkin fanfaareja ja sirkustaiteilijoita esiitymään taustalla, kun heivasin nuo sääliä tuntematta kierrätyskassiin. Että hahaa! Toivottavasti ei nähdä enää ikinä!

...Mutta sitten, että totuus ei unohtuisi, löytyihän sieltä kaapin perukoilta myös nämä housut:



Oh la la! Olenko oikeasti mahtunut noihin joskus?! Olenko myös pystynyt kävelemään ja hengittämään ja istumaan niissä?

Eipähän pääse ylpistymään. Täytyy kuitenkin sanoa, että sovitin kyseisiä housuja viime syksynä, enkä saanut niitä lähellekään ylös asti. Että ehkä tässä sittenkin jotain toivoa on - meniväthän ne nyt jo kiinni! Ehkäpä tässä siis seuraava tavoitepukine, kun mekko otti ja kiilasi?

-Annapurna