Minä palaan

Syötyäni pari päivää ruokalusikkakaupalla hunajaa, raakaa sitruunaa, vitamiineja ja überantioksidanttipläjäys-spelttipuuroa, alkaa olo muistuttaa taas huomattavasti ihmisen olotilaa, olmin tai ameeban sijasta. Muutama päivä sohvalla sai myös kannustettua tekemään pari rästihommaa tietokoneella, mikä helpotti stressiä, mikä helpotti oloa - - - jonka leipoi Annapurna!

Parin päivän aikana on ollut myös mukavasti aikaa lempiharrastuksilleni, nimittäin asioiden pyörittelemiselle, mielikuvamatkailulle, menneisyyden muistelulle ja tulevaisuuden visioinnille. Olen katsellut kuvia muutaman vuoden takaa ja kauhistellut sitä, miten pöhöttynyt on parikymmpinen voinut olla. Omaan ulkonäköön panostaminen ei ole kiinnostanut ihan millään tavalla - ei siksi, että ei välittäisi, vaan siksi, ettei vain ole tajunnut, että jotain ehkä joskus kannattaisi tehdä. (Voin vain kuvitella, että helppohan se on parikymppisenä - katsellaanpa toisen kahdenkymmenen vuoden kuluttua uudelleen!)

Viikonloppuna tuli taas hieman oltua juhlimismielellä, kun long-time-no-see-yksi elämäni tärkeimmistä ja rakkaimmista ihmisistä tuli läpi tuulen ja tuiskun tänne viikonlopun viettoon. Kyseessä sattuu olemaan sellainen ihminen, joka sitä yksi miljoonasta-luokkaa: yhtenä iltana voidaan jutella teekupin äärellä pikkutunneille asti elämän hankalista paikoista, toisela iltana ovat viinipullon korkit niin löysällä, että loppuillasta tarvitaan kottikärryt, että päästään kotiin asti. Tuollaisita vierailuista jää sellainen hyvä olo pitkäksi aikaa, että on olemassa uskomattomia ihmisiä ympärilläni vaikeinakin hetkinä, eikä sitä ikinä ole ihminen yksin.

Kuluneeseen viikonloppuun kuului myös oleellisena osana "otetaan meistä nyt semmone jeee ihanaa-kuva! No ni! No ni!"-ilmiö. Kuvia myöhemmin katsellessani ei voinut todeta kuin että a) ne olivat kauheita b) niitä oli paljon. Sanojeni vakuudeksi:


Rotunaisia raitilla

Mutta jännittävää oli huomata sellainen juttu, että ehkä ensimmäistä kertaa aikoihin kuvia selaillessani jälkikäteen en joka ikisen kuvan kohdalla ajatellut ensimmäiseksi, että hyi helvetti, mikä hikinen possu. Ihmekös tuo: tänä aamuna vaaka kertoi, että enää sellainen puolisen kiloa pois, niin olen lukioaikaisissa lukemissa.

Harmittaa ihan kauheasti olla toipilaana nyt, kun olisi kauhea hinku päästä kunnolla hikirääkkiin. En muista, olenko sanonut aiemmin, mutta ajattelin ottaa tavoitteeksi kesään mennessä, että mahassa näkyisi edes aavistuksen häivähdys vatsalihaksista. En siis puhu mistään sikspäkistä (!!!), vaan sellaisesta, tiedättekö. Että vähän jostain kohdasta paistaa läpi muotoa.

Päivänä eräänä huomasin, että minulla alkaa olla ihan hillittömät selkälihakset. Tämän huomasin tsekkaileessani tietokoneen kameralla erään vaatteen istuvuutta takaa, ja kun otin oikein asiakseni pullistella selkää kuin mikäkin bodari, niin huhhuh! Kai siitä nyrkkeilystä jotain hyötyä on - en olisi ikinä uskonut, että minusta löytyy näkyviä lihaksia!

-Annapurna