maanantai 30. marraskuuta 2009

Sovitus nro. 4

Voi taivahan talikynttilät! Marraskuu meni kyllä omalta osaltani melko pitkälti höpöksi. Vaikka treenasin ihan kivasti ja lämpimänä ruokana söin terveellisesti, ovat herkut jotenkin löytäneet tiensä minun luokseni. Tästä seurauksena paino on noussut kilon siitä mitä se alhaisimmillaan oli, mutta!



Viime kuussa vetoketju meni kiinni 10 cm, tänä päivänä 14 cm! Tämä olkoon todiste siitä, ettei vaaka kerro koko totuutta.

Tässä vielä koko prosessi, eli
Syyskuun sovitus
Lokakuun sovitus
Marraskuun sovitus

Aika mieletöntä, valmistumiseen on aikaa yli puoli vuotta, tarkalleen ottaen seitsemän kuukautta, ja olen näin lähellä onnistumista. Jos tämän mokaan, niin mörökölli minut vieköön!

Koska joulu on näin lähellä, kävin vähän keskustelua itseni kanssa. Neuvottelun lopputulos oli se, että ei, en ala herkkulakkoon jouluun asti, mutta yritän kaikin tavoin vältellä niitä. Lakot eivät selvästikään ole minun juttuni, joten lähestytäänpä asiaa tästä kulmasta. Äidiltä saamani suklaajoulukalenteri ei kuulu syrjittyjen joukkoon. Eihän se ole joulu ilman kalenteria!

Lähden muuten tänään loppuviikoksi etelään huitelemaan, Tampereelle ja Helsinkiin. Eli täällä hiljennytään hetkeksi, ja ensi viikolla luvassa: angstausta siitä, miten söin aivan liikaa. Taas.

-Annapurna

lauantai 28. marraskuuta 2009

Varastettu hetki

Kärsin muutama vuosi sitten pienimuotoisen loppuunpalamisen. Tyypillinen tarina: juuri muuttanut pois kotoa, uusi kaupunki, uusi koulu, uudet ihmiset, uusi elämä, ikää yhdeksäntoista vee. Siinä, missä Kemi oli kuin ikuisesti paikoillaan polkeva, olemassaolonsa unohtanut pimeä, kylmä ja äänetön hautajaissaattue, oli uusi kotikaupunkini täynnä itselleni aivan uudenlaista sykkivää elämää - aikuisen, itsenäisen ihmisen elämää.

Ensimmäisen muutaman viikon aikana puhelimeeni oli ilmestynyt kymmenittäin uusia yhteystietoja. Hiustenkuivaajaa en tarvinnut, kun sillä tavalla tukka putkella juoksin paikasta toiseen. Kouluun - kaupan kautta kotiin - kouluhommien tekemistä - freelancer-juttujen ja kuvien hoitamista - jumpalle - kotiin - ruokaa - lisää kouluhommia - nukkumaan - kouluun - kaupan kautta kotiin...

Kaikenlaista tekemistä riitti niin paljon kuin jaksoi tehdä. "Ei" löytyi vain sanakirjasta. Tämä koski yhtälailla ilmoittautumista ilmaiseksi työvoimaksi ("Verkostoituminen! Jalkaa oven väliin!") kuin rankanpuoleista yöelämää. Muutaman tunnin nokkaunet sohvalla (kaikki vaatteet ja valot päällä) riittivät vallan mainiosti ennen uutta arkipäivää. Kouluun - kaupan kautta kotiin - työhommia - jumpalle - kouluhommia, nukkumaan yhden jälkeen yöllä, ylös seitsemältä.

Tunsin elämän alkaneen. En voi väittää, ettenkö olisi nauttinut siitä, että hiljaisten vuosien jälkeen en voinut sopia mitään katsomatta ensin kalenteriani. "Kahville klo 17.30, haastattelu klo 18.15."

Halusin olla kaikkea yhtäaikaa. Halusin kehittää itseäni ammatillisesti, halusin pitää huolen fyysisestä kunnostani, halusin tutustua maailman jokaiseen ihmiseen henkilökohtaisesti. Se oli sellaista kaikkivoipaa ja kuolematonta aikaa. Kun kortissa oli vain yksi puoli.

This is our decision, to live fast and die young.
We've got the vision, now let's have some fun.

Sitten eräänä päivänä seinä tuli vastaan, kun mittari näytti törkeää ylinopeutta. Eräänä päivänä tunsin sellaista ylitsepääsemätöntä, ylivoimaista väsymystä polkiessani koulusta kotiin. Kotiovelle päästyäni havaitsin, etten kertakaikkiaan jaksa nousta portaita, eikä silloisessa kodissani ollut hissiä. Minulla meni hyvä tovi kasata itseni, jotta sain könkättyä kaiteeseen tukien kolmanteen kerrokseen.

Seuraavana aamuna kello soi seitsemältä. Suljin kellon, kävin syömässä aamiaisen, suljin puhelimen ja menin takaisin sänkyyn. Sinä päivänä en tehnyt mitään. En noussut sängystä kuin pakon edessä. Nukuin pitkään, lueskelin, kirjoitin päiväkirjaa, kuuntelin musiikkia, kääntyilin, mietin asioita, ja nukahtelin satunnaisesti.

Sen täytyi olla yksi elämäni parhaista päivistä. Se auttoi ymmärtämään oman jaksamisen rajat, ja mitä on järkevää ja tarkoituksenmukaista vaatia itseltään. Koko maailman pyöriminen ei ole minun vastuullani. Itselleen täytyy olla armollinen. On opittava erottamaan laiskuus todellisesta uupumuksesta ja laitettava asiat tärkeysjärjestykseen. Maailma ei kaadu siihen, jos en palauta jotain hemmetin esseetä minuutilleen oikeaan aikaan.

Eilinen oli taas harvinaisen raskaskantoinen päivä. Tämä marraskuu on ollut jotenkin poikkeuksellisen vaativa, kun on ollut paljon suuria asioita yhtäaikaa huolehdittavana. Sellaisia asioita, joiden kulku ei selviä hetkessä, eikä osassa auta kuin odottaa.

Aloin tunnistaa itsestäni taas uupumisen merkkejä. Tällä kertaa minulla tosin on aseet sitä vastaan. Aamuisen nyrkkeilyn jälkeen en ole tehnyt mitään. Viimeiset pari tuntia olen maannut yksin sängyssä, verhot ja valot kiinni, kännykkä äänettömällä, kuunnellut musiikkia ja seurannut ulkoa tulevien valojen matkaa makuuhuoneen seinän halki. Valoshow on vaihdellut hälytyskulkuneuvojen huikeasta härdellistä rauhallisesti huoneen halki vaeltaviin pyyhkäisyihin.

Ei minulla olisi tähän oikeastaan nyt aikaa. Käsittelemättömät kuvat huutelevat arkistoistaan ja tekemätön opinnäytetyö vaatii osansa yöunistani. Mutta juuri nyt, tässä hetkessä, olemassa ovat vain minä, peitto, tarkoin valittu musiikki, ja valot makuuhuoneen seinässä. Aistin kehoni jokaisen solun olemassaolon. Hengitys virtaa helposti. Päässä ajatukset hakeutuvat lokeroihinsa. Olo on rento, mieli on rauhallinen.

Rakkaat ihmiset. Suosittelen, melkein vaadin: järjestäkää itsellenne hetki, jolloin muuta maailmaa saati huonoa omatuntoa ei ole olemassakaan. Tiedän sen olevan vaikeaa, mutta kyllä tällä säästää pitkän pennin terapiamaksuissa.

-Annapurna

keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Kylmä suihku

Tänä aamuna uskaltauduin vaa'alle. Sen jälkeen piti hengitellä vähän aikaa. Kaikessa rauhassa. Sanoa itselleen: se on luonnollista. Ei se paljon ole. Nestetasapainon vaihtelua. Rauhoitu. Rauhoitu. Rau-hoi-tu.

Kyllähän se pahalta tuntuu, kun kieli keskellä suuta rehkii, ja tulos on tämä. Hyvä on, saatan hieman liioitella reilun puolen kilon vakavuutta, olihan eilen ohjelmassa raskasta liikuntaa eli lihakset ovat keränneet nestettä, ja söin suhteellisen myöhään. Ynnä muuta normaalia nestetasapainon vaihtelua. Huomenna tilanne on ehkä jo aivan eri.

Hoksasin laiminlyöneeni HIIT-treenit jonkin aikaa, joten hyppäsin shokista selvittyäni kuntopyörän päälle ja poljin niin että lattiat voisi luututa hiellä. Painosta masentuminen on luusereille! Minähän demonini kesytän, enkä todellakaan jää makaamaan, hemmetti soikoon!

Sitten vaan Bonnie Tylerit soimaan ja räntäsateeseen polkemaan, hop hop!

-Annapurna

tiistai 24. marraskuuta 2009

Kuherruskuukauden loppu

Tällä hetkellä on mahdottoman vaikeaa löytää positiivista sanottavaa tästä koko kirotun projektista. Vaikka olen yrittänyt käydä liikkumassa ja katsoa, mitä syön, on nyt vähän aikaa ollut hillitön sotanorsu-olo. En jaksa millään uskoa lihonneeni takaisin, mutta en ole uskaltanut käydä vaa'alla vähään aikaan.

Jätin menemättä nyrkkeilyyn kun tuntuu, etteivät silmät pysy pitämättä auki. Pitkän koulupäivän aikana vetäsin nassuun kaksi kappaletta myslipatukoita, noita vähähiilihydraattisen ruokavalion kulmakiviä. Lohdutan itseäni hokemalla, että olisihan tuota voinut paljon epäterveellisemmänkin valinnan tehdä. Vaan aika laiha lohtu on se tällä hetkellä, pulleaa mahaa taputellessa.

Ajattelin jaksaa joogata vielä tähän illan päälle, ehkä se siitä helpottaa. Aloitin myös tänään aiemmin mainitsemani juoksuohjelman. Ei, en aloittanut sitä eilen, maanantain vyöryttyä päälleni aamuisen merkintäni jälkeen. Se Perkele näytti paikkani heti kotiovella, jonka takana jouduin odottamaan puoli tuntia, että huoltomiehet päästäisivät minut ulos. Omasta. Kodistani.

Tai ehkä minä vain kuvittelen tämän koko asian. Jos kävisin puntarilla, kertoisiko se painon pysyneen samana, tai jopa pudonneen? Ehkä tämä selittyy aivojen mukautumisella hallitsevaan olotilaan. Ehkä nainen on omasta mielestään aina läski, vaikka kylkiluut olisivat juuri possahtamassa rinnasta läpi.

Olemisen sietämätön keveys, marraskuinen Suomi-edition.

-Annapurna

sunnuntai 22. marraskuuta 2009

Pitoisuuksia

Mikä mahtava aamu! Heräsin alun perin tuntia ennen kuin olisi tarvinnut kuulemaan, kun vesisade ropisutti ikkunanpieliä. Tämä välikohtaus ilmeisesti jotenkin sekoitti sisäisen kellon, sillä tunnin kuluttua hyökkäsin paniikissa ylös sängystä, kuvitellen olevani melkein myöhässä paikasta, josta en saisi olla myöhässä.

Puolivälissä pukeutumista pysähdyin miettimään. Niin siis... Puoli kahdeksan. Ei puoli yhdeksän. Puolitoista tuntia aikaa olla halutussa paikassa! Huh!

Tässäpä siis nautiskelen kuninkaallisten aamiaista hyväntuulisella musiikilla höystettynä, kun tällä tavalla järjestyi ylimääräistä aikaa. Kaamosta vastaan järein asein, siskot ja veljet! Vesisateellekin aion näyttää kaapin paikan keltaisen sadetakin voimalla.

Sinua on varoitettu, maanantai! Suosittelemme antautumaan suosiolla.

Tänään alkaakin jännittävä viikko, on paljon kaikkia jänniä juttuja ja paikkoja ja ihmisiä. Ajattelin myös vähän skarpata (taas) tämän projektin kanssa, nimittäin lisään siihen kaksi asiaa: Tavoitteellinen juoksuharjoittelu (tulostin ohjeet internetin ihmeellisestä maailmasta ja löin jääkaapin oveen, pääsee ruksaamaan yli aina, kun yksi treeneistä on suoritettu!) ja tämän. Lyhyesti, tuota treeniä noudattamalla kuudessa viikossa pitäisi jaksaa tehdä sata miesten punnerrusta. Tein tuota joskus vuosi sitten, mutta syystä että olen minä, se jäi vähän puolitiehen. Joskos nyt uudestaan!

On se hyvä ihmisellä olla kaiken ja maailman projekteja työn alla. Pysyy mukana tässä elämässä.

Ai niin, yksinkertaisesta mielestä hyötyy koko ruumis: Olen tässä kymmenisen minuuttia naureskellut yksikseni banaanille. Kyllä, banaanille. Merkkailin aamiaista kiloklubin sivuille, ja innostuin ihan huvikseni tsekkaamaan banaanin ravintoarvot. 90% hiilihydraattia, 4% rasvaa, 5 % proteiinia. No, minulla oli lukiossa lyhyt matematiikka, mutta osaan minäkin tuosta laskusta suoriutua. Kysymys kuuluu, mitä se puuttuva yksi prosentti sisältää? 1% banaania? 1% tieteilijöiden kuumeisesti etsimää pimeää ainetta? "Onko Cernissä? Olen ratkaissut pimeän aineen arvoituksen! Elämän tarkoitus oli koko ajan banaani!"

Nobel-rahoilla otatan itsestäni ensin irvisteleviä kuvia rahameren keskellä, jotka lähetän vanhoille matematiikan opettajilleni, ja sen jälkeen matkustan niin pitkälle kuin banaani kasvaa.

-Annapurna

Vihoviimeisen asteen yhtälö

Tiedättekös, mitä se sellainen matematiikka on?

Se on tätä:

Tällä viikolla olen käynyt kolmesti nyrkkeilyssä tai potkunyrkkeilyssä + Minulla on todella turvonnut olo = Urheilu ei kannata!

Ei lisättävää.

-Annapurna

torstai 19. marraskuuta 2009

Eikä kukaan koko maailmassa voi Lilleri Lalleria parantaa

Hei, olen Annapurna, ja olen ruokaholisti.

(Hei, Annapurna.)

Tein aamulla tarkan suunnitelman tulevan päivän aterioista. Olisin ihan hyvin voinut saman tien rytätä koko suunnitelman, kaataa päälle voita ja suolaa, ja syödä koko höskän.

Lounas meni hyvin. Kukkakaalisosekeittoa, salaattia. Hyvä.

Välipala meni vähän huonommin. Kolme pähkinää, pari viinirypälettä. Ei hyvä, mutta ei pahakaan.

Sitten meni ihan totaalisen höpöksi koko homma.

Elokuvateatterit.

Homman nimi nyt vain on se, että suuri osa elokuvanautinnosta tulee juurikin niistä ihanan överisuolarasvaisista teollisuuspoppareista. Varsinkin ne keltaisemmat yksilöt, jotka ovat oikein uineet siellä rasvassa. Tiedättekö ne Finnkinon kornit? Se uskomattoman epäterveyden haju tulee vastaan jo teatterin ovella. Ja se huutaa: TULE JA OTA MINUT!

Kolme litraa popcorneja. Periaatteessa puoliksi kaverin kanssa. Käytännössä vetäsin ne naamaan ihan keskenäni. Jos popparit olisivat kuolemansynti, ei minulla olisi mitään toivoa taivaspaikasta. Kaikesta muusta voin kieltäytyä. Niistä en.

Leffan päälle vielä "siinä uudessa söpössä kahvilassa" Aleksanteri-leivari, edelleen puoliksi kaverin kanssa.

Kotiin asti vyöryttyäni olisi voinut peitellä kämpän peilit lakanoilla. Sain sentään raahattua tutisevan olemukseni nyrkkeilyyn. Että oli hoikka ja kaikin puolin elinvoimainen olo! Asiaa helpottivat erityisesti seinän kokoiset peilit, joista saatoin seurata pingottuneen mahan jytkyntää. Että no niin, kannattiko, kannattiko vetää kolme litraa poppareita?

Olen puhunut siitä, miten pitää päästä irti syyllisyydestä ja antaa itselleen lupa.

Mutta kolme litraa popcorneja?

Mikä ihme siinä on? Mistä johtuu, että vaikka tietää, että kyllä, kun vetäsen ämpärillisen tuota, tulee minulle a) paha olo b) morkkis. Ei siis hyvä ihan millään tavalla. Ja kuten suuri mentorini, Dr. Phil kerran sanoi: "it's only seconds on your lips but years on your hips."

Pelkään laihtumisen jumalten hylkäävän minut tällä menolla.

Toisaalta!

Eräs ystäväni sanoi kauan sitten: "On parempi olla vähän semmonen pyöreä ja pehmeä, että ei käy kipeetä, kun jos vaikka törmää esimerkiksi ovenpieleen."

Ehkä pitää sittenkin olla pikkasen pläski?

-Annapurna

keskiviikko 18. marraskuuta 2009

Good news is on the way

Niin se vain on, ihmiset rakkaat. Sen takia meille on tunteet annettu, että ne otetaan käyttöön tässä elämässä. Eilisilta oli melko ankea, mutta joku viisas mies sanoi joskus universumin palasten hakeutuvan uomiinsa, kun ihmiset itkevät.

Tämä päivä alkoi mahtavilla uutisilla, kun aamuinen tekstiviesti kertoi ystäväni laihtuneen rytinällä kaksi ja puoli kiloa synnytettyään tähän maailmaan "pienen mutta pippurisen ja aivan älyttömän suloisen" tyttövauvan. Melkein tuli unisista silmistä itkua itsellänikin. Onnea ja pusuja Tampereelle porotokkakaupalla täältä pohojosesta!

Kuumekin oli yön aikana laskenut, mistä riemastuneena tempaisin yhdeksän minuutin HIIT-treenin ihmetyksestäni selvittyä. Vaakakin se lauleskeli lemmenlauluja (varmaan kuultuaan telepaattisesti uhkaukseni tukahduttaa se yön aikana tyynyllä) ja näinpä on joulun tavoitepainoon matkaa tasan kaksi kiloa. Melkein viisi kiloa on tullut karistettua kyydistä tässä kahden ja puolen kuukauden aikana.

Viisi kiloa kahdessa ja puolessa kuukaudessa ei sinänsä ole paljon. Ihmedieetit lupaavat viiden kilon pudotuksia kahden ja puolen ensimmäisen tunnin aikana. Oma kosketuspintani ihmedieetteihin rajoittuu kaalisoppakuuriin (kyllä!) ja mehupaastoon. Kaalisoppakuurin jälkeen en ole paljon ko. litkua kaipaillut kohta kymmeneen (kyllä!!!) vuoteen, ja mehupaaston aikana kaaduin pää edellä makuuhuoneen kaapin ovea vasten kolmantena aamuna. Ja lopputulos oli kuitenkin sama: Hetkisen kuluttua oli taas tutajava maha. Ei voi länsimaalainen ihminen elää porkkanamehulla kasikymmpiseksi. Jossain Intiassa kuulemma syövät lusikallisen riisiä päivässä, mutta tosiasia sattuu olemaan, että itehän tykkään syyä.

Tuntuu raskaalta ajatella, miten lukemattomat ihmiset näännyttävät itseään päivästä toiseen ja kieltäytyvät ruoasta lihoamisen pelossa. Asiaa ajattelemalla saa itsensä helposti kiihdytettyä raivoisiin sfääreihin. Olemme jonkin kamalan, vinksahtaneen kauneusbisnek- anteeksi, ihanteen uhreja. Ei riitä vaikka kaikki maailman miehet (ja puolet naisista) kiipeäisivät maailman korkeimmalle vuorelle ja rystyset valkoisina huutaisivat pitävänsä muhkummasta. Silti löytyy huolestuttava määrä ihmisiä, joiden ajatteluun ei mahdu kuin ruoka ja sen välttäminen kaikin mahdollisin keinoin. Ajoittain, toivottavasti menneisyydessä, itseni mukaanlukien.

Itsekriittisyys on vakava, krooninen tauti. Mietitäänpä vaikka valokuvia. Valokuvassa x ollaan porukalla mökillä viime juhannuksena.

A) Ulkopuolinen näkee: Oi, mikä ihana tunnelma! Kauniita, nuoria ihmisiä viettämässä taas yhtä ikimuistoista iltaa. Tulee mieleen se kerta, kun oltiin Jarkon mökillä, mikäs juhannus se olikaan...

B) Minä, joka olen kuvassa, näen: Hyi saatana, mikä sotanorsu! Olenko oikeasti noin lihava?! Tämä kuva pois facebookista ja heti!

Käsi ylös nyt, joka tunnisti itsensä joko/tai/sekä/että kohdasta A tai/että B.

Sitähän minäkin.

Sitähän minä vain myös, että kun tämä elämä on lähtökohdinkin melko ankea keksintö, varsinkin näin kaamosajan loskaisessa Suomessa, jossa jotkut ihmiset tekevät kaikkensa, että joidenkin elämä olisi entistä hankalanpaa. Niin pitääkö sitä kurjuutta maksimoida vielä oikein omin pikkukätösin?

Omat läskit eivät saisi olla lähtökohta kaikelle. Olen minäkin monet kerrat lähtenyt itkua nieleskellen sovituskopista, ja pilannut monen monta hyvää iltaa "oonläskijarumajatyhmä"-raivareilla, aloittanut monen vuoden ajan paremman elämän "ensi maanantaina", syönyt viikon kaalikeittoa, ollut syömättä pari päivää, lätrännyt selluliittivoidetta reisitolkulla, kuunnellut korvat höröllä ostos TV:n lupauksia mullistuksesta, ja vetänyt mahaa sisäään peilin edessä, tuntenut alemmuudentunnetta kesäisin rannalla, ollut ahdistunut pari päivää syötyäni yhtenä iltana vähän tavallista enemmän - - -

Tämä systeemi ei voi olla terve!

Vaan sitten! Alan syödä kunnolla, säännöllisesti, mahan täyteen aina. Syön nykyään useammin karkkia kuin pitkiin aikoihin - 70% suklaata jopa muutaman kerran viikossa, muutamia palasia päivässä. Käyn lenkillä tai urheilemassa, kun joudan. Jos en jouda, tai ei huvita, makaan sohvalla aiemmin esittämissäni muotivaatteissa, ja syön.

Ja ta - vitun - daa! Kahdessa ja puolessa kuukaudessa paino on vähemmän kuin muutamaan vuoteen.

Asiahan ei tietystikään minulle kuulu, mutta onko järkee vai ei? Kysynpä vaan.

Niin ja, naiset: empiiristen tutkimusten valossa hienot miehet eivät kiloja katsele. Tässä kymmenen ylimääräisen kilon aikana kimpustani ovat hävinneet ne ördäävät, lattialle kuseksivat apinat. Jäljelle on jäänyt mielenkiintoisia, fiksuja setiä, joiden kanssa voi olla ihan kaikessa rauhassa ja jauhaa kakkelia olematta koko ajan varpaillaan, että milloin oi milloin joutuu turvautumaan naaraitten puolustautumiskeinoista vanhimpaan, lorttoläimäykseen? Voi itku ja hampaittenkiristys! Sivistynyt keskustelu on kamalaa! Tahdon takaisin neandertalinihmiset!

-Annapurna

tiistai 17. marraskuuta 2009

Elämä heittellöö

Voi kiesus tätä syksyä! Palasin juuri viiden päivän visiitiltä lapsuuden maisemista, ja siitä asti kun pääsin tähän kotisohvalle, olen lähinnä (henkisesti) valuttanut kuolaa ja koittanut löytää päästä yhden (1) järkevän ajatuksen.

Kun ei huvita! En tahdo! En jaksa! Kehoni huutaa suolaa, rasvaa ja sokeria. Ja hiilihydraatteja! Roskaruokaa! Karkkia! Sipsejä! Kaikkea huippua! Onneksi olen niin laiska, etten jaksa lähtä edes kaupassa käymään.

Viimeiset viisi päivää menivät vähän em. merkeissä. Oli pikkujoulua ja kissanristijäistä, oli ilmaiset seisovat pöydät ja... viiniä.

Huonot puolet:
-Oli kauheasti epäterveellistä ruokaa ja juomaa
-En pystynyt ihan mitenkään hillitsemään itseäni, en oikeastaan edes yrittänyt.
-Tästä seurauksena lauloin karaokea. Täysiä.
-Kävin vain kerran tekemässä HIIT-treenin, perjantaiaamuna, muutoin liikuin lähinnä sipustellessani korkkareissa paikasta a paikan b kautta paikkaan c. Niin ja polkiessani pienissä viineissä Kemin sarjakuvakeskuksesssa lasten kolmipyörällä! Oli muuten aamulla sisäreidet kipeänä. Melkein kuin olisi urheilulomalla ollut!

Hyvät puolet:
-Herraisäsiunaa, että oli mukavaa! Pitkästä aikaa vanhoilla huudeilla, vanhoja tuttuja, pitkästä aikaa hiilihydraatteja mielin määrin, joitain lasillisia viiniä, sopiva posket punaisena-hiprakka, jota ei kuitenkaan lasketa mission häviämiseksi. Koska ei ollut kuin, no, rentoutumisen mielessä.
-Lauloin karaokea! Täysiä! Parasta!
-Ja se tärkein: Paino ei liikahtanut mihinkään suuntaan koko turneen aikana. Ei mihinkään!

Itku silmässä liitin käteni yhteen kiitokseksi saamastani armosta ja lupasin tällä viikolla toteuttaa kurinpalautuksen.

Vaan kuinkas sitten kävikään! Hyvästä yrityksestä huolimatta kuumemittari komensi minut hetki sitten takaisin sohvalle. Sanomattakin selvää, ettei sairaana saa treenata. Vaikka kyseessä oli niinkin mitätön lämpö kuin 37.1 (sen siitä saa kun hiihtelee Perämeren tuulissa pikkupikku hamosessa), olen tässä ehdoton. Vaikka miten on oma lehmä ojassa ja oikeasti olen vain iloinen kun saan luvan kanssa vain lusmuta, täytyy silti kipeänä pysyä pois ruumiillisesta rasituksesta. Muutaman kerran en ole uskonut, ja sitten ollaan oltu kaksi viikkoa räkätaudissa. Että kiltisti nyt vaan villasukat jalkaan ja mustaviinimarjamehua ääntä kohti! Uskokaa varoittavaa sormea: Terveyden kanssa ei leikitä!

Kyllä keho tietää, milloin pitää painella sitä jarrua. Meidän ongelmamme on se, että ylinopeus tuntuu toisinaan olevan ainoa mahdollinen tapa elää.

-Annapurna

torstai 12. marraskuuta 2009

Ihania naisia, osa 2

Huolimatta vuosituhansia jatkuneesta riistosta, sorrosta ja alistamisesta, ovat naiset tänä päivänä vahvempia kuin ikinä - jos vain haluavat olla. Lupia ei kysellä, vaan aitoja potkitaan nurin sitä mukaan, kuin niitä tulee vastaan.

Minä en ole feministi. Nykypäivänä feminismi pitää sisässään paljon meuhkaamista meuhkaamisen ilosta, sekä tekemällä tehtyjä, keinotekoisia epäkohtia ja vääryyksiä yhteiskunnassa ja asenteissa. Kuitenkin olen kiitollinen niille rohkeille, vahvoille naisille, jotka kuluneen sadan vuoden aikana ovat runnoneet naiset ihmisrodun edustajaksi miesten rinnalle.

Silti naisia kohtaan asetetaan tänä päivänä hirveä määrä paineita. Täytyy opiskella, pitää huolta itsestään, täytyy kehittää ja sivistää itseään, pitää olla "luotettava, kiva, ihana ja viaton", täytyy osata tehdä ruokaa, täytyy osata siivota, täytyy olla hyvät hampaat, puhdas iho ja kirkkaat silmät, täytyy olla kaunis ja hyväntuulinen, hellä ja lempeä, mutta ei nössö, täytyy kestää seksistisiä kommentteja ja vitsejä ellei halua leimautua tiukkikseksi, mutta ei saa nauraa liikaa, ei saa olla semmonen höhlä bimbo. Ei saa jäädä jalkoihin, täytyy olla huomiotaherättävä ja erottua massasta. Ei kuitenkaan liikaa - "Tuota hametta et laita, jos minä en ole mukana." Täytyy olla fiksu, mutta sitä ei saa tuoda liikaa esille - ei saa korostaa itseään. Täytyy olla rento ja hauska, täytyy osata irrotella - Mutta kuitenkin on rumaa olla liian päissään. Täytyy olla hyvä rakastaja, olisi hyvä löytyä vähän kokemusta - mutta sopivasti viaton kuitenkin! Täytyy ehtiä nukkua tarpeeksi, täytyy pitää huoli jälkikasvusta mutta siinä samalla myös oman pään hyvinvoinnista: Ei kukaan jaksa mököttäjiä.

Lyhyesti sanottuna: Täytyy seistä itsensä keskellä, olla tyytyväinen itseensä ja saavutuksiinsa... mutta pitäisi myös pudottaa vielä ne kiusalliset viitisen liikakiloa.

En väitä, etteikö suuri osa edeltävistä pätisi myös miehiin. Ja varmasti miehillä on paljon paineita, joita me naiset emme osaa edes kuvitella. Ja pieni vinkki: ME NAISET EMME VOI NIISTÄ TIETÄÄ, JOS ETTE AVAA SITÄ SAINAISTA ARKKUANNE!

Olen joskus aiemmin esitellyt ihania, inspiroivia naisia, ja nyt haluan lisätä listaan vielä muutaman ihanan tapauksen, jotka olemassaolollaan ja esimerkillään tuovat helpotusta tähän hulluun elämään:


Kaija Koo, muusani, elämäni rakkaus! Kaija on yksi ensimmäisistä elämässäni esiintyneistä julkisuuden hahmoista, taisipa elämäni ensimmäinen keikka olla juurikin tämän naisen käsialaa, ja nykyään jos kuulen tämän diivan tulevan kaupunkiin, olen ihan varmasti eturivissä! Viime kesänä satuin olemaa Helsingissä, kun Kaijalla oli keikka DTM:ssä, ja se, voi pojat, se oli jotain se!


Ihana, ihana Hailey Williams, jenkkisensaatio Paramoren keulahahmo. Yksi harvoista pop-maailman teinitypyistä, jotka eivät ärsytä ihan saatanasti. Farkut, t-paita ja sellainen valovoima, että ydinvoimalat seis, tästälähtien kuljetaan Hailey-energialla! Erityispisteet vastikään ilmestyneestä kansikuvasta Suosikki-lehdessä, jossa typy ei edes yrittänyt näyttää sievältä, päinvastoin. Ja lopputulos oli huikea. Läähättäminen ja eteeriseltä näyttäminen (yhdistettynä reiden näyttämiseen) ei ole aina ainoa mahdollinen resepti kauneuteen. Toimii!


Paula Vesala, tuttu PMMP:stä. Jos Eloveena-tyttö edustaa ihanteellista, kansallisromanttista Suomineito-kuvaa, on Paula siitä se inhorealistinen versio. Helsinginsanomien Kuukausiliitteen haastattelussa Paula kertoi tunteneensa itsensä masentuneeksi ensimmäisen kerran kuusivuotiaana. Koko Paulan PMMP-olemus huokuu sitä sellaista syvään istutettua suomalaisen naisen tuskaa: "Kotonakin riitely loppui vasta kun isä sohvalle sammui", "jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut", "vanno rakkaani että et muuta haluaisikaan kuin likaiset käteni/ eihän minulla ole mitään muuta annettavaa/tunnet häpeäni." Toisaalta, mitä synkempiä aallonpohjat, sitä loistavampia ovat elämän huippukohdat: "Ottein lujin mies tanssittaa/huolehtii/eikä päästä koskaan/käsissä on vielä voima, tunto/vanhuus kaukainen sairaus outo". Uskon Paulan pukevan sanoiksi todella paljon suomalaisen naisen sielunkuvia.


Jumalainen Tori Amos. Luonnonlapsi, mutta terävä päästään. Soittanut pianoa lapsesta asti, mutta kuusivuotiaana vaihtoi pianonsoitonopettajaa "taiteellisten erimielisyyksien" vuoksi. Mielettömän kauniiden laulujen teemat vaihtelevat aina itseensä uskomisesta ja raiskauksen uhriksi joutumisesta kristinuskonkritiikkiin. Jos et vielä tunne - tutustu.


Ruotsalaisen The Sounds-yhtyeen rääväsuinen, kiroileva, lavalle syljeksivä laulaja, Maja Ivarson. Nainen, jonka edessä minäkin voisin harkita suuntautumistani. Ei todellakaan ole kiinnostunut siitä, että naisen pitäisi olla nätti, kiltti, hillitty ja kammattu. "Kiss every man while you still can - Like a lady!" Elää vakituisessa parisuhteessa naisen kanssa. Ihan oikein on se, enpä osaa kuvitella yhtäkään miestä, josta olisi Majalle vastusta.


Kate Wislet tuskin esittelyjä kaipaa. On nostattanut kohua rapakon tuolla puolen painollaan - Normaalipainoinen nainen Hollywoodissa, mitäs niskurointia se tämä tällainen on?! Katesta eivät riitä sanat kertomaan. Ihana.

Siinä taas hetkeksi mietittävää. Loppuun muistuttaisin, että kuvat olen törkeästi sata-nolla poiminut Googlesta, ne eivät ole minun. Älkää haastako oikeuteen, yritän vain olla hyvä ihminen.

-Annapurna

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Passion for fashion!

Olen keksinyt taas yhden tavan opinnäytetyön tekemisen välttelemiselle: Muotiblogit. Kuten olen aiemmin maininnut, olen häpeäksi kaikille maailman naisille suhtautumisellani muotiin ja trendeihin. Suoraan sanottuna olen ihan pihalla siitä, mikä on in, hip tai cool. Ihmettelen vain itsekseni, miksi tyttäret kulkevat ympäriinsä pelkissä kalsareissa.

Näiden mahtavien, silmiäavaavien, värikkäiden ja persoonallisten blogipläjäysten jäljiltä päätin kuitenkin hieman poiketa tavoistani vaihtelun, huvin ja urheilun vuoksi. Siispä edessä onkin harvinaislaatuinen vierailu vaatekaappiini.

Siispä!

Tervetuloa Smack The Fatson historian ensimmäiseen (ja toivottavasti viimeiseen) muotimerkintään, tajunnanräjäyttävään muodin ja trendien ilotulitukseen - osioon, joka tulee muuttamaan koko elämäsi, ja jota minä haluan kutsua nimellä -

PASSION FOR FASHION!


(Fanfaareja, ilotulituksia ja glitterisadetta.)


Keltainen huppari, R-collection (Priceless)
Harmaat talvisukkahousut, H&M (2kpl 14e)
Säärystimet, lapsuudesta (Priceless)
Ranneke, Nomination (7e)
Festarirannekkeet, 2xProvinssirock, Qstock (n. 230e)


Spice Girls-t-paita, ostettu Lontoosta 90-luvulla (Priceless)
Punavalkoiset pyjamahousut, NowOn (Priceless)
Festarirannekkeet, 4xProvinssirock, Qstock, 2xIlosaarirock, Aawastock (n. 560e )


Pinkki kissatoppi, Nanso (Priceless)
Pyjamahousut, Lindex (Yksin Joulupukki tietää)
Susitassutossut, Seppälä (Absolutely priceless)
Ignorant poro-lapaset, Seppälä (10e)


Siniviolettipinkki yöpaita (priceless)
Pyjamahousut, NowOn (Ehdolla seuraavissa presidentinvaaleissa)

Näin. Toivottavasti tämä antoi mahdollisimman monelle inspiraatiota tuleville vaateostoksille. Muistakaa: Yhdistelkää rohkeasti! Jos sääntöjä ei rikota, ei mikään ikinä muutu!

...

...

...

Huomenna vuorossa: Ajanvaraus mielentilatutkimuksiin.

Nyt vaan odottelemaan sponsorilahjuksia ja yhteydenottoja lehdistöltä ja Tyra Banksilta, YESSS!!!

(Niinjoo, lopetin kaiken maailman höpöhöpö-herkkulakot, ja paino se vain jatkaa laskuaan. Joulun tavoitteeseen matkaa kaksi ja puoli kiloa. Että tip tap!)

-Annapurna

tiistai 10. marraskuuta 2009

Influenssarok-rok-rokote

Tiesittekö, puhuvat nyt jostain vakavasta influenssasta. Että pitäisi aivastella kainaloihin, pestä kädet vereslihalle joka käänteessä, eikä saisi oikeastaan poistua neljän seinän sisästä, jos niiskaisee.

Kaikelta tältä voi välttyä, jos käy piikittämässä. Sittenpä aukeavat taivaan portit ja perisynnit annetaan anteeksi.

...

Olen ollut allerginen kalalle koko ikäni. Senpä takia on täytynyt kiinnittää vähän huomiota tarpeellisten rasvojen ja antioksidanttien ja mitä kaikkea niitä on, niiden saantiin. Huolimatta siitä, että virallisten suositusten mukaan kuolo korjaa, jos ei syö kalaa kahdesta kolmeen kertaan viikossa, olen yleensä onnistunut ninjailemaan ohi kausi-influenssojen.

Johtuuko siitä, että on lapsena juonut vettä kuralammikosta (kun pihan pennut uhosivat, että et uskalla) vai siitä, että yhä pääsääntöisesti syön myös lattialle pudonneet ruoat... Vai siitä, että pidän sipulista niin paljon, että jopa pöpöt kiertävät kilometrien päässä, tässä on joka tapauksessa sellainen influenssarokote, ettei paremmasta väliä:



Hapankorppua (kuitupitoista)
1 avokado
Siemensekoitus (auringonkukansiemen/kurpitsansiemen/cashew-pähkinä)
Kaakaonibsejä
Sipulia
Puhdistamatonta merisuolaa

Halkaise avokado. Varo kiveä. Suhtaudu puolikkaaseen avokadoon kuin leviterasiaan, ota tavaraa voiveitsellä ja levitä sopiva kerros hapankorpun päälle. Ripottele päälle pari hyppysellistä kaakaonibsejä, siemensekoitus, sipuli ja koko komeuden perään vielä sormellinen merisuolaa.

Mahtava aamupala! Ja jos vielä tahtoo varmuuden vuoksi ottaa rokotteen, saa tuon vedettyään ihan varmasti tilaa jonossa!

Awesome!

-Annapurna

maanantai 9. marraskuuta 2009

Näkymä kymmenen vuoden takaa

Istun isäni kanssa keittiön pöydän äärellä. Isä lukee sanomalehteä, minä kurkistelen tuolin selkänojan raoista ulos hämärtyvään syysiltaan. Lapsuuteni näyttämön taustakuva ei ihanteellisempi voisi olla: Pienen, hämyisästi valaistun kotipihan takaa aukeaa koko maailma. Kaupungin reunat. Metsä. Meri. Rauhallinen, harvakseen liikennöity rantatie.

Syksyn raivosta on jäljellä enää rippeet. Luonto ripustautuu menneeseen kesään viimeiseen, pitkitettyyn hengenvetoonsa asti. Talven askeleet kuuluvat jo.

Kuva särkyy. Tietä pitkin, leuka alas painettuna ja silmät sirillään, piiskaavaa merituulta vasten harppoo tuulipukuun linnoittautunut mies. Isä nostaa katseensa sanomalehdestä ja seuraa miehen rimpuilua silmälasiensa reunan yli.

Isän epäilevä ilme seuraa rantatiellä harppovaa miestä hetken. Lopulta isä kääntyy takaisin sanomalehden puoleen, tuomionsa tehneenä.

"Kaverilla jäänyt jotain olennaista kotiin," tokaisee isä kuivasti.

Olimme yhdessä todistaneet ensimmäisen Ruutinrannan tuulia uhmaavan sauvakävelijän. Myöhemmin naureskelimme näylle. Tutuillekin piti kertoa. Että voitteko kuvitella. Ilman suksia. Ilman lunta. "Siinä vaiheessa, kun itse moiseen sortuu, saa minut tulla hakemaan johonkin turvalliseen, pehmeään paikkaan."

...

Yli kymmenen vuotta myöhemmin, marraskuun yhdeksäntenä päivänä, minä astelin ruuhkaiseen supermarketiin. Kävelysauvat ostin. Yhdeksäntoista yhdeksänkymmentä.









Anteeksi, isä.

-Annapurna

lauantai 7. marraskuuta 2009

Girl talk

Minä en ole koskaan ollut mikään tyttöilijä. Lapsena halusin violetit haalarit, lapaset, hammasharjat, lapiot, ämpärit. En missään nimessä punaisia.

Pesen itseni halvoilla shampoilla. Joskus unohdan käydä suihkussa, kun ei tunnu likaiselta. Tukkani ei näytä käytännössä koskaan tosi likaiselta, vaikka en olisi käynyt suihkussa kolmeen päivään. Meikkipussini koostuu ripsiväristä ja eyelineristä, joista toinen on aina hukassa. Minulla muutaman kerran käytetty meikkivoide vuodelta 2006, kun jossain akkainlehdessä kerrottiin, että iho voi olla epätasaisen värinen, ja että sitten pitää olla meikkivoidetta. Ja minähän uskoin, kun kerran oikein lehdessä kerrottiin.

En kampaa tukkaani aamuisin kuin ehkä kerran viikossa. Puen päälleni, mitä lattialta löytyy. En todellakaan meikkaa kouluun lähtiessä kuin ehkä kerran vuodessa - ja silloinkin sataa vettä, että se siitä sitten.

Ajelen säärikarvojani äärimmäisin harvoin, ehkä kerran kuukaudessa, jos oikein innostun. En osta uusia vaatteita paljon koskaan. Inhoan shoppailua. Tuulipuku on koulumatkoja varten todella käytännöllinen keksintö, varsinkin täällä pohjoisessa. (Tosin ostin juuri tällä viikolla kuolettavan ihanan takin, 55% hamppua oli se, tekokarvavuori, kestää keliä kuin keliä, isältä pojalle, ja myyjän mukaan myös kaljaroiskeita. En ole ikinä maksanut takista niin paljon, mutta minulla ei ole ikinä niin mukavaa ja lämmintä, mutta yhtä aikaa syötävän söpöä takkia. Sen jälkeen, kun jouduin luopumaan kurahaalareista ja muista lasten etuoikeusvaatteista. Lapsille aina järjestetään, epäreilua on se.)

Olen tottunut polkemaan koulumatkani vastatuuleen räntäsateessa auraamattomalla tiellä.

Planeettamme tulevaisuudesta huolestuneena ihmisenä pyrin pitämään suihkupyrähdykseni kolmessa minuutissa.

Mutta!

On yksi tapa, jolla aina silloin tällöin toteutan feminiinisyyttäni, ja silloin nimittäin tanner jyskää ja aitaa kaatuu! Reseptiin kuuluu (mielellään rankahkon treenin jälkeen) mahdollisimman tyttömäinen ja hyväntuulinen musiikki todella kovalla, ja kuuma, pitkä suihku. Suihkun aikana läträtään litratolkulla kaikkia ihanalta tuoksuvia tyttötuotteita, kuoritaan iho oikein kuorintahansikkaiden kera (loistava kuorintavoide syntyy hunajasta ja kahvinporoista), laitetaan sitä melko kallista mutta riittoisaa hoitoainetta tukkaan (sitä, joka korostaa luonnonkiharia ja tuoksuu enkeliltä), läimitään naamaan turvenaamio, ja ajellaan koipikarvat. Sen jälkeen upottaudutaan kosteusvoiteisiin, vaihdetaan sänkyyn lakanat, vetäistään päälle nätti yöpuku, hamstrataan sänky täyteen lukemista ja hyvää mussutettavaa, polkaistaan hyvä, jazz-vaikutteinen musiikki taustale, ja kyllä!

Paljon tätä lähemmäs jumalatarta ei kuolevainen pääse.

Kokeilkaapas tuota hunaja-kahvi-kuorintaa. Itse sekoittelen shottilasiin pari teelusikallista hunajata ja teelusikallinen kahvinporoja. Käyttämättömiä. Sitä haluaa ihminen pysyä loppuillan yksin kotona, itseään silittelemässä, tällaisen hoidon jälkeen.

En ole ollenkaan niin vakuuttunut siitä, että ihmisten pitäisi varhaisesta teini-iästä asti olla tunkemassa pakkelia naamaansa ja kiskomassa ihon karvoitusta muutaman päivän välein. On kai tästä jotain tutkimuksiaksin, että esimerkiksi kosteusvoiteen käytöllä voi olla koukuttava vaikutus - Kun kierteeseen joudut, et pärjää enää ilman rasvoja.

Tai siis kun, minulla on finni ehkä kerran vuodessa. Säärikarvoja en ajele, koska ei niissä ei ole paljon ajamista. Olenko vain onnekas, vai johtuuko se juuri siitä, etten alusta asti ole alkanut kyllästää itseäni kemikaaleilla?

Ei siinä, itse en selviäisi talven yli ilman kosteusvoidetta. Oli totuus mikä tahansa, täytyy siihen olla jokin syy, miksi ihoni voi kaikista huonoiten silloin, kun olen erehtynyt käyttämään esimerkiksi meikkivoidetta. Minusta.

Jos joku tietää paremmin, saa kertoa. Itseäni tämä kiinnostaa, kun tuo kosmetiikkateollisuus sattuu olemaan aika iso bisnes tässä maailmassa. Ja mainoksia myöten kuluttajaa viedään kuin pässiä narussa. Ja ryppyvoide-mainoskuvissa keikistelee Hollywoodista tutut kaunottaret, iho puhdistettuna, silmät kirkastettuna, hampaat valkaistuna, rypyt silitettynä ja kaula venytettynä. In Photoshop we trust! (Jos joku ei ole vielä perehtynyt kaupallisten kuvien siistimiseen, kirjoittakaa googlen kuvahakuun "celebrity retouch". Kyse on käytännössä tästä ilmiöstä:


...Ettekä halua enää eläessänne ostaa mitään mainoksen perusteella!)

"Beauty is the beast, you'd better believe it."
-Ola Salo

-Annapurna

keskiviikko 4. marraskuuta 2009

Pyh.

Katsokaatten tätä.

"Ihana, entuudestaan hoikka ja kaikkien palvoma Hollywood-misukka jätti pari drinksua välistä - laihtui olemattomaksi."

Vs.

"Laiska, plösö opiskelijatyttö lopetti sosiaalisen elämän, julistautui yleisesti tylsimykseksi ja löi korkin kiinni kahdeksi kuukaudeksi - laihtui ehkä gramman. 'Se voi tosin johtua kuvakulmastakin', lähipiiristä kuiskitaan."

Toista se on siellä ameriikassa.

-Annapurna

tiistai 3. marraskuuta 2009

Iltamättö

Nykyisin yleisin myöhästymiseni syy on "kirjotan vaan äkkiä fätsöön yhen jutun..."

Nyt kuitenkin olen niin tyytyväinen keksintööni, että haluaisin läpsytellä jaloilla lattiaa. (Teen sitä, kun olen erityisen innoissani.) Koska kuitenkin on ilta, ja olen asiaankuuluvasti sohvalla jalat pöydällä, joudun hillitsemään primitiiviset reaktioni.

Nimittäin! Kiloklubin laskuri herjasi, että ei, ei! Liian vähän on tänään tullut syötyä! Joku saattaisi pitää tätä hyvänä asiana, mutta minäpä olen niin valaistunut että tiedän, ettei 1020 kilokaloria päivässä riitä aikuiselle naiselle ihan ollenkaan, jos aiotaan pysyä terveinä ja hyvinvoivina.

Koska sattuu olemaan kolmas päivä kuluvaa kuuta, ei jääkaapissani ole tällä hetkellä varsinaiset bileet käynnissä. Tahtoo sanoa, että huomenna vasta tulee opintotuet, ja näin ollen ruokatarjonta on sen mukainen. Mutta äläpäs mitään, luovuudella pääsee yllättävän pitkälle!

Tässä siis vinkiksi kaikille parempaa elämää tavoitteleville: Kilokaloripitoinen, maukas mutta näennäisen kevyt iltapala, josta ei tule ällöähky!



Porkkana-seesamsiemen-härdelli!

2kpl porkkanaa raastettuna
3 rkl seesaminsiemeniä
1 rkl pellavansiemeniä
1 rkl kookosöljyä
tiraus soijakastiketta

Raasta porkkanat. Heitä siemenet pannulle, sekaan kookosöljy. Paista. Loppuvaiheessa heitä perään tiraus soijakastiketta. Yhdistä ainesosat lautasella, sekoita. Sitten vaan mums mums!

(Lupaan muuten yrittää jatkossa ottaa kuvat esteettisyyden nimissä kunnon kameralla webbikameran sijasta. On siinäkin ammattinsa edustaja.)

-Annapurna

Laitoshoito vai vitamiini?

Hyvin alkoi herkkulakko.

Kävin illalla lenkillä kaverin kanssa, ja lenkin aikana puheenaiheet vaihtelivat luonnollisesti soljuen: pojat, mulkut, mulkut pojat, Daim-kakku, pojat, läskit, mulkut, mulkut, festarit, pojat, Daim-kakku, läskit, Daim-kakku, läskit, läskit, Daim-kakku, Daim-kakku...

Kävimme lenkin päätteeksi ostamassa Daim-kakun.

Hups.

Lasketaanko tämä hätätilanteisiin (teki tosi paljon mieli), vai juhliin?

-Annapurna

maanantai 2. marraskuuta 2009

Mutta sepä kätkeytyy tai narraa etsijäänsä...

Mistä tätä väsymystä oikein riittää?! Voisin nukkua kellon ympäri kolmesti putkeen, ja silti! Silti väsyttää! Hurraa, syksy! Hurraa, pohjoinen sijainti! Hurraa, tuleva kaamos ja maaliskuun loppuun asti jatkuva alakuloisuus! Olisivat voineet esi-isät vähän miettiä, kun siinä Volgan mutkassa arvottiin, että vasemmalle vai oikealle, kruuna vai klaava...

Onneksi sattuu olemaan sen verran pehmoista tuo täyte pääkopassa, ettei paljon tarvitse houkutella nauramaan. Muuten saattaisi ärsyttää. Kuulin muuten henkilöstä, joka työskentelee Nuorgamissa mielisairaiden (mentally challenged, mikäs se poliittisesti korrekti ilmaisu on meillä Suomessa?) kanssa. Siinä sivussa ei näy kolmeen kuukauteen aurinkoa. Hatunnoston arvoinen mielenlaatu täytyy olla tuollaista työtä tekevällä.

Vaan mitäs, 52 yötä keskitalveen, tahtoo sanoa jouluun! (Tilannetta voi seurata täältä, sivun vasemmasta alareunasta). Minä olen jouluhullu. Jouluni alkaa yleensä jo heinäkuussa, kun kuuntelen ensimmäisen kerran lapsuudesta tuttua Saukki&Pikkuoravat-cd-levyä, jonka lopusta löytyy maailman parhaat joululaulut. Tuskin mistään saa yhtä autenttista lapsuuden joulu-tunnelmaa. Vaikka lapsuuden satujoulut ovat mennyttä, kun jo marraskuun alussa Kemissä oli metritolkulla lunta ja jouluaattona ruoka jäähtyi lautaselle, kun odotettiin suklaan sotkemat pikkunaamat ja -käpälät ikkunassa, että milloin, milloin tulee pukki?! Kaikki tämä vain sen takia, että sai juosta itkien vanhempien sängyn alle, kun eteiseen rymisteli ruma, vanha mies, joka aiheutti suunnatonta kiusaantuneisuutta ja häpeän tunnetta, kun vaatimalla vaadittiin istumaan polvelle ja laulamaan ventovieraalle papparaiselle. Hö!

Onneksi aikuisiän myötä perhejoulusta on riisuttu nämä traumaattiset elementit, ei tarvitse enää istua kenenkään polvelle, ja täten saa rauhassa keskittyä olennaiseen: Syömiseen. Se syömisen määrä on ihan uskomaton. Ei saada aattona edes silmiä auki, kun hapuillaan jo ensimmäisiä konvehteja. Päivällä ollaan tietysti kuin kunnon luterilaiset ainakin, mutta oi ja voi sitä riemun hetkeä, kun puoliltaöin puseron napit vihdoin antavat periksi, ja saa vaihtaa päälleen uudenkarhean, äidiltä saadun kiintiöpyjaman, joka on asianmukaisesti XL-kokoa ja kissa-sydän-kuvioinen. Susitassutossut (!) jalkaan ja piip-piip-piip vain kuuluu, kun konvehtirekka peruuttaa kohti kitaani. Siitä olen aina ollut kauhean iloinen, ettei alkoholi ole kuulunut jouluuni millään tavalla. Kenelläkään ei ole kiire baareilemaan. Talosta ei käytännössä poistuta ennen tapaninpäivää, mihin asti närpitään aaton jämiä samassa pyjamassa ja katsotaan piirrettyjä yliannostukseen asti. My idea of heaven!

Toissajouluna vein kaiken tämän äärimmäisyyksiin asti, ja söin itseni kirjaimellisesti kipeäksi: neljä päivää meni välillä sänky-vessa-sänky. Ihan kätevä jouludieetti, tietysti, mutta meni aika tarkalleen vuosi, ennen kuin saattoi edes ajatella rosollia.

Tästäpä pääsemme aasinsillan kautta siihen asiaan, mitä olen tässä koko ajan yrittänyt saada sanottua:

Joulu ja dieetti eivät kuulu samaan lauseeseen. Jouluna kuuluu saada syödä itsensä kipeäksi. Jouluna ei saa puolella ajatuksellakaan miettiä jenkkakahvoja, muuten kuin hyvässä mielessä.

Siksipä jouluun ollessa näinkin vähän aikaa, ajattelin hieman kiristää tahtia. Normaalisti olen täyslakkoja vastaan, mutta joskus täytyy olla vähän pelisilmää. Julistan itseni siis herkkulakkoon jouluaattoon asti.

Lakon piiriin eivät kuulu:
-Juhlat
-Joulukalenteri - Laihdutus ei saa mennä perinteiden edelle!
-Äärimmäiset hätätilanteet
-Porsaanrei'ät.

Tavoite on tiputtaa painoa toiset neljä kiloa jouluun mennessä. Vaan sittenpä saa syödä niin paljon kuin ikinä sielu sietää! Päänsisäinen morkkistelija hukutetaan Julmustiin ja konvehtien täytteeseen.

Tähän sisältyy vieläpä porkkana: Jos yllän tavoitteeseeni, saan käydä laittamassa tukan kuntoon jossain ihanassa paikassa jouluksi. Viime kerrasta alkaa muuten olla melko tarkalleen vuosi.

Että sitten vaan lenkille, mars, mars!

-Annapurna

P.s. Eilen ylitettiin lukijaennätys - 154 lukijaa! Aivan huikea suoritus, olin lentää tuoliltani! Kiitos ja kumarrus kaikille aikaansa antaneille, tässähän menee aivan hämilleen! Sivun oikeasta reunasta, jostain sieltä tavaranpaljouden seasta, löytyy nyt sähköpostiosoitteeni, jonne halutessaan saa lähettää terveisiä, tsemppausta, palautetta tai nättejä piirrustuksia. Olisin siitä iloinen! Jee!

sunnuntai 1. marraskuuta 2009

Sovitus nro. 3!

Niin taas kävi, että kuukausi vierähti. Takana on kaikin puolin hyvä kuukausi. Olen ollut reissussa, elänyt, kokenut, ihmetellyt, tuijotellut, ja ennen kaikkea: Syönyt hyvin. Välillä jopa liian hyvin. Siitä huolimatta paino on jatkanut tasaista laskuaan, ja tällä hetkellä taidan painaa vähemmän, kuin useaan vuoteen. Sataa grammaa vaille neljä kiloa on lähtenyt syyskuun alusta. Se voisi olla enemmänki, mutta hei. Elämä maistuu hyvälle. En ole halunnut kieltää itseltäni muuta kuin itseinhokohtaukset. Ja sen mukaan on sitten eletty.

Alkoholi. Karua todeta, etten ole ollut näin pitkää aikaa selvänä sitten 18-vuotissyntymäpäivieni. Kahteen kuukauteen on mahtunut kaksi lasillista viiniä ja mukillinen terästettyä glögiä, molemmat kerrat hyvässä seurassa ja hyvässä tarkoituksessa, joten niitä ei lasketa. Kuukausi ja 17 päivää edessä ja tällä hetkellä tuntuu, että joulun jälkeen voisi aivan hyvin hyödyntää tätä kokemusta ja jättää koko läträilyn huomattavasti enemmän vähemmälle. Mutta eipäs mennä asioiden edelle.

Jorinat sikseen, tänään on kuun ensimmäinen päivä, eli mekonsovituspäivä! Ja tältä se näytti:


Ensimmäisessä sovituksessa vetoketju ei mennyt lähellekään kiinni, seuraavassa sovituksessa jonkin matkaa, ja nyt, kuten näette, meni vetoketju jo kiinni ihan kivan matkaa. Huomattavasti viimekuista enemmän! Minua on hieman alkanut huolestuttaa tuo rintakehä, vaikuttaisi nimittäin vähän siltä, että olen tässä kolmen-neljän vuoden aikana... muuttunut siltäosin. Mutta jännitystä elämään!

Ihan huippua, ja eniten olen ollut ihmeissäni siitä, miten helppoa tämä kaikki on ollut. Suklaata napsin lähes päivittäin, eikä nälkä ole missään vaiheessa. Silti tuntuu siltä, että joka kerta vaa'alle noustessa ovat lukemat vähän viimekertaisia pienemmän.

Mitä siis olen tehnyt tähän mennessä?

-Ruokavalioremontti: Säännölliset ruoka-ajat, pois pasta, riisi, peruna, valkoinen venhäjauho, ja tilalle paljon kasviksia - parsakaali on muuten yllättävän käyttökelpoinen kaveri!

-Potkunyrkkeily/kuntonyrkkeily keskimäärin kolme kertaa viikossa

-HIIT-treeni kolmesti viikossa. (Sain vinkin tämän olemassaolosta kehonrakentajakaveriltani, on muuten ihan järkyttävän rankka treeni muutaman minuutin kestostaan huolimatta. Tuon jälkeen haukkoo henkeään seuraavan varttitunnin. Luulen tämän olevan yksi tärkeimmistä tekijöistä painonlaskussa!)

-Alkoholi pois.

-Käynyt reissussa, syönyt paljon suklaata, karkkia, sipsejä, rasvaista ruokaa, kakkua, keksejä, muffinsseja, huonoja hiilihydraatteja ja transrasvaa mahan täydeltä, valvonut aamuseitsemään ja herännyt kolmelta iltapäivällä, laiminlyönyt treenit ja terveelliset elämäntavat useiksi päiviksi, jopa viikoksi kerrallaan.

Johtopäätöksen voi jokainen askarrella pienissä päissään. Eiku...

I feel super, thanks for asking!

-Annapurna