keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

Sole poka ko tehhä

No voihan kurrnau! Minusta tuntuu, että olen todellakin koukuttamassa itseäni tuohon lenkkeilyyn. Eilinen oli liikunnantäyteinen päivä aamun synkistelyn jälkeen: aloitin aamuni zumbaamalla, ja ennen nyrkkeilyyn menemistä käväisin tempaisemassa pienen lenkin, joka oli peräisin eräästä juoksuohjelmasta, jota yritin aloitella jo viime syksynä. Ihan mielenkiinnosta halusin nähdä, miten tuon ohjelman aivan ensimmäinen päivä - viisi minuuttia kävelyä, kaksi minuuttia hölkkää, viisi minuuttia kävelyä, kaksi minuuttia hölkkää - tuntuu nyt, kun olen koko pitkän talven käynyt hakkaamassan niitä hemmetin säkkejä.

Viime syksynä jo tuon ensimmäisen päivän suorittaminen puhui erittäin raakaa kieltä silloisesta yleiskunnostani. Kaksi minuuttia hölkäten oli pisin aika, mitä kukaan ikinä missään saattoi hölkätä, ja vielä säilyä hengissä. Todellakin piti purra hammasta ja pakottaa jalat nousemaan. Siinäkin valossa ei ole ihme, että tuo lenkkeilyharrastus sitten päättyi kuin kanan lento. Ei tuollaisesta tule mitään, jos jo kahdessa minuutissa haluaa lyyhistyä maahan.

Nytpä tosiaan lähdin kokeilemaan, mikä on homman nimi. Hyvät musiikit korville ja menoksi. Täytyy sanoa, että kaksi minuuttia meni niin nopeasti, etten meinannut uskoa, että se oli siinä. Ei ollut yhtään paha. Olisin voinut kahden minuutin jälkeen jatkaa hölköttelyä ihan helposti.

Ja tässäpä taas vähän elämänviisautta: ei ole ihan huvikseen keksitty tuota lausetta, että hiljaa hyvää tulee. Hyvän pohjakunnon rakentaminen vie aikansa, ja jos lähtee kiukulla vain riuhtomaan, voin ainakin omasta puolestani sanoa, että innostus loppuu hyvin lyhyeen ja johtaa lähikaupan kautta suklaalevy taskussa kotisohvalle. Pahimmassa tapauksessa saa kaupan päälle ylikunnon ja/tai rikkoo itsensä. Nyt olen tässä rakennellut yli puoli vuotta yleiskuntoa hitaasti ja rauhallisesti, omaan tahtiin, ja nyt tuntuu siltä, että suorastaan odotan pääseväni tänään lenkille.

En olisi ikikuunapäivänä uskonut himoitsevani hölkkäämään. Mitähän hemmettiä.

-Annapurna

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Paino jumppaa, minä en

Voi hyvät hyssykät. Eihän tämä nyt ole enää tottakaan. Seitsemän kuukautta jaksoin olla uskomattoman skarppina liikunnan ja ruokavalion kanssa, mutta nyt vauhti tuntuu hyytyvän. Monena viime viikkona olen liikkunut vain kaksi kertaa, kun ihanne olisi vähintään se kolme. Hyvä on, olen ollut kädet täynnä opiskelua ja töitä, mutta paljon menee myös oman viitseliäisyyden piikkiin.

Miksi juuri nyt, kun pitäisi enää ne viheliäiset viimeiset kilot pudottaa?! Kymmenen kilon maaginen raja ei tällä menolla tule menemään rikki, se on selvä. Tasan kuukauden päästä pitäisi ottaa vieraita vastaan mekko päällä, ja minä se vain kipaisen lähikaupasta suklaata ja skippailen nyrkkeilytunteja.

Pitääkö ihmisen todellakin olla näin jumalattoman tyhmä? Ensin omaksutaan joku elämäntapa, löydetään helposti noudatettava "oma juttu", ja voidaan vieläpä hirmu hyvin, ja heti, kun tulokset alkavat olla kasassa, suodaan itselle se pasta-annos valkoisen leivän kera, josta ei edes erityisesti nauti, kun on niin vieraantunut koko hötöstä, ja joka suupalalla tietää, miten huonoksi se on minulle. Niin silti vaan!

Tässä kai se piilee koko systeemin salaisuus; ainahan tuota painoa pudottaa, mutta saapas pysymään se samoissa lukemissa! Olen kyllä viime aikoina ehdottomasti liian usein "repsahtanut" vähän vakavammin, kuin muutaman suklaapalan syömisen merkeissä. Sitä jotenkin sallii itsellensä vähän enemmän, nyt kun kerran tavoitteet on saavutettu. Onhan minua tästä varoiteltu, mutta vielä vähän aikaa sitten tämä ei tuntunut olevan minun ongelmani, kun olin "omaksunut" uuden elämäni niin hyvin.

Pari päivää on ollut nyt ihan järjettömän paisunut ja öklö olo, joten nyt päätin, että jumalauta, tässä vaiheessa ei aleta nössöilemään. On päästävä takaisin siihen muutaman kuukauden takaiseen ruotuun, joka ei lopen edes mikään ruotu ollut, vaan normaalia elämää. Tällainen peli ei vetele, jos haluan olla näissä mitoissa vielä vuodenkin kuluttua.

Jotain positiivista kuitenkin. Arvatkaapas mitä, minä taidan olla koukuttamassa itseäni tuohon hölkkä/juoksu/ryömimisharrastukseen. Kyllä vain, kävin eilen jo kolmannen kerran kunnon hikilenkillä, seitsemän kilometriä kävelyä, hölkkää ja juoksua. Lähtökohdin olen todella kehno siinä hommassa, mutta nyt voin pikkuhiljaa kuvitella kuvittelevani, mikä se on se flow, josta juoksua harrastavat puhuvat. Siitä tulee ihan huikea olo, kun viimeisillä voimillaan päättää jaksaa juosta vielä kotipihaan, vaikka henki vinkuu, ryhti roikkuu ja jalat tuntuvat painaa miljoonan. Sitten suihkuun, iltapala ja unille, ja ei muuten tarvitse odotella unen tulemista. Itse ainakin nukuin kuin pieni possu.

Lisäksi tänä aamuna iho tuntuu jotenkin pehmeämmältä ja sileämmältä. Laittaahan tuo juoksu verenkierron aika koville, että ihan varmasti tulokset alkavat näkyä todella nopeasti. Alkuperäinen tavoitteeni oli käydä juoksemassa kerran viikossa näin alkuun, mutta nytpä huomasinkin sen olevan niin mukavaa touhua (vaikka välillä piti nojata sillan kaiteeseen ja kakoa henkeä), että saattaa olla, että jo tänä iltana uudelleen! Ja mikä parasta: Ei maksa ihan mitään!

Joo, kyllä tästä hyvä tulee. Kuten olen aina ajatellut, ei ole olemassa dieettiä, on vain elämää. Nyt on ollut sellainen aika, että löhöily ja mutustelu on ollut mukavaa. Mutta nyt taitaa olla niin, että tuota seuraa aika, kun suklaan mutustelun sijasta käväisee pinkaisemassa kunnon lenkin. Kuukausi aikaa valmistujaisiin. Siinä ei ihmeitä tehdä, mutta paljon kuitenkin. Ainakin haluan uskoa niin.

-Annapurna

tiistai 20. huhtikuuta 2010

Rullaan, rullaan, rullaan...

Kylläpäs viikko meni niin että en asiaa itsekään oikein huomannut. Koulu alkaa olla viimeisiä suorituksia vaille paketissa, mutta sitäkin raivokkaammin pitänyt hoitaa hommia, ettei varmasti jää kiinni jostain hemmetin unohtuneesta esseestä.

Tässä sivussa on ollut ilo huomata, että vaikka säännöllinen hikiliikunta on viime aikoina ollut vähintäänkin laiminlyödyssä asemassa muiden kiireiden ja toisaalta pötköttelyn mukavuuden vuoksi, on paino pysynyt aikalailla samana. Kai voisi sanoa painoni saavuttaneen nyt sellaisen rajan, jossa on helppo pysyä ilman ponnisteluja. Olen syönyt ihan normaalisti ja sekaan mahtuu myös viime viikonloppuinen mökkireissu, jonka ruokavalion saattaa vain arvata, ja eilinen ravintolareissu, jossa päätin todella pitkästä aikaa tempaista pasta-annoksen. Ja paino se vain olla tillittää samoissa lukemissa.

Tästä olisi varmaan helppo lähteä karsimaan pois herkkuja ja lisätä liikuntaa, mutta oikeastaan minä olen hirmuisen tyytyväinen nyt. Oleminen ei vaadi ponnisteluja tai kieltäytymistä. Viime viikolla harrastin liikuntaa kahdesti, kerran zumbasin ja kerran minut saatiin houkuteltua hölkkälenkille. Ja se oli ihan ok määrä, kunhan edes jotakin. Liikun siis sen verran kuin ehdin ja hyvältä tuntuu.

Minä olen perinteisesti ollut ihan onneton juoksija ja hölkkääjä. Olen ennenkin tainnut mainita, miten lukiossa huipputulokseni Cooperin testissä oli 2100 metriä aikana, kun harrastin liikuntaa viisi kertaa viikossa. Suoraan sanottuna inhoan kaikkea muuta kuin kävelemistä; viime syksynä kävin kaverin kanssa lenkillä, missä sitten päätettiin yrittää vähän hölkätä. Niin eihän siitä tullut ihan mitään.

Vaan nytpä, kun minut kierolla pelillä saatiin taas viattoman kävelylenkin lomassa huijattua hölkkäämään, niin mitäs ihmettä! Minä jaksoin ja jaksoin ja jaksoin, omassa mittakaavassani vaikka miten paljon yhteen putkeen. Oli ihan mahtava olo, kevätaurinko paistoi, linnut lauloivat ja minun jalkani ne vain nousivat, eikä keuhkoihin sattunut, ei pyörryttänyt eivätkä polvet tuntuneet hajoavan kappaleiksi.

Koko lenkki koostui lopulta kävely- ja hölkkäpätkistä, joista viimeinen tosin meinasi jo koitua kuolemaksi, se on myönnettävä. Vaan voi hyvää päivää sitä tunnetta, kun sai riuhdottua hikiset kamppeet pois päältä, käytyä suihkussa ja valmistettua hedelmäsalaattia (vaniljakreemillä, tietenkin!) yhden kehitysmaan tarpeisiin, ja loppuilta sohvalla posket punaisina ja tukka pörröisenä lappoa sallaadoa ääntä kohti. Tuli ihan sellainen olo, että saatan käydä hölkkäämässä seuraavan kerran ehkä jopa vähän aikaisemmin, kuin vuoden päästä!

Hyviä hommia! Jes!

-Annapurna

maanantai 12. huhtikuuta 2010

On tänään onnen päivä

What a glorious morning! Heräsin auringonpaisteeseen hymy huulillani tietäen, että tänään on se päivä, kun puoli vuotta pusertamani lapsukainen lähtee maailmalle, kun palautan vihdoinkin opinnäytetyöni, "Lisää valoa! - Suomalaisen kuvajournalismin matka alkuhämäristä nykypäivään", 61 sivua + 1 liite, kiitos ja bye bye, baby! Tämä siis tarkoittaa sitä, että kyllä, minä todellakin tulen valmistumaan 26.5., ja kyllä, mekolle siis todellakin tulee käyttöä. (Ei sillä, että olisin sitä jossain välissä epäillyt. Ettenkö saisi hommia tehtyä. Krhm...)

Suunnitelmissa on myös juhlistaa tätä hienoa päivää, ja kävin jo hyvissäajoin hamstraamassa kuoharia jääkaappiin viilenemään. Sieltä se minulle hymyili tänä aamuna auringon kanssa kilpaa, kun olin ensin jumpannut Pilates Bootcamp-deeveedeen ja Zumba flat abs-ohjelman tahtiin ja siten lähtenyt uuteen päivään energisenä, ja päätin taas valmistaa pitkän kaavan kautta aamiaisen.

Niin siitä tietää, että tänään maailma on sinun puolellasi, kun arbuusia (rakastan tuota sanaa) halkaistessa hedelmästä irtoaa tällainen palanen:


Muoto on siis täysin hedelmän itsensä tekemä, en ehtinyt kuin halkaista siitä siivun, kun tuollainen palanen irtosi. Tämä nyt viimeistäänkin on merkki, että kesää kohti mennään, siskot ja veljet!

Vähän täytyy kuitenkin puuttua tässäkin viimeaikaisiin aatoksiini painonhallintaan liittyen. Minua kauhistuttaa aina, kun kuulen jonkun pudottaneen painoansa ainoastaan ruokavaliotaan muuttamalla. Puhuttaessa siis siitä laihtumisesta, mikä tapahtuu, kun tiputetaan plus miinus kymmenisen liikakiloa ihannepainon saavuttamiseksi. Jos henkilön elämään liikunta on kuulunut jo aiemminkin, ja ruokavalioremontti tarkoittaa sen muuttamista monipuolisempaan ja terveellisempään suuntaan, niin hyvä niin, mutta itseäni jotenkin ärsyttää suuresti laihtuminen laihuuden takia. Siis se, kun lopetetaan kaikenlaisten herkkujen syöminen, tai pahimmassa tapauksessa syöminen karsitaan minimiin. Joo, olen tainnut tätä ihmetellä muutamaankin otteeseen aiemminkin, mutta se ärsyttää edelleen.

Tietenkin paino putoaa, jos lopettaa syömisen. Mutta ennen kaikkea se alkaa heijastua terveydessä; kynsien, hiusten ja ihon kunnossa, yleisessä olemuksessa ja jaksamisessa noin niin kuin alkajaisiksi. Puhumattakaan niistä puutostiloista, joita pitkän ajan kuluessa kehittyy, kun nuudeli ja purkkitonnikala ei sisältänytkään - ihme kyllä - kaikkia tarvittavia vitamiineja, ja vuosikaudet nautitut vitamiinilisät valuivat viemäriin, kun ei osattu ajatella vitamiinien usein tarvitsevan välittäjäaineita - kuten esimerkiksi rasvaa - imeytyäkseen.

Toinen laihtumiseen ilman liikuntaa liittyvä ihmetys on ns. lihava laiha-ilmiö. Se on juuri sitä, kun laihdutetaan tämä plus miinus kymmenen kiloa liikuntaa lisäämättä mutta ruokavaliota karsimalla. Vaikka paino sanoisi mitä, saattaa ihminen silti olla olemukseltaan jotenkin pönäkkä, kun lihaksia ei ole nimeksikään, eikä iho ole kiinteytynyt napakaksi uuden kropan ympärille. Kun ei olla liikuttu. Tätä näkee paljon varsinkin kaiken maailman Haluutkos olla maailman paras malli ikinä-ohjelmissa. Tytöt ovat laihoja, mutta silti jotenkin lötköjä.

Kauneushan tietysti on katsojan silmässä. Jos itse tavoittelee sairaalloista ja luisevaa olomuotoa, niin sitten minä pidän turpani kiinni. En itse vain keksi ainuttakaan järkevää syytä, miksi kukaan haluaisi näyttää sairaalta.

Tosin aiemminkin maailma on näyttänyt minulle, että hyvin paljon on sellaista, mitä minä en ymmärrä. Eikä ehkä ole tarkoitetukaan ymmärtämään. Ihme hommaa toisinaan, tämä elämä nimittäin.

-Annapurna

lauantai 10. huhtikuuta 2010

Lauantai-iltapäivän leivontatuokio

Muutama päivä sitten muistin mokkapalojen olemassaolon. Tuo muistaminen aiheutti heti kemiallisen reaktion aivoissani, joka johti siihen, että tänään muutin ajatuksen fyysiseksi materiaksi.

Ennen toimintaan tarttumista seurasi lyhyt prosessi, kun kirjoitin Googleen, että spelttimokkapala. Sitä kautta löysin tämän. Resepti vaikutti lupaavalta, mutta räätälöin sitä hieman ns. omakseni.

Koko kokkaamisen ajan oli hieman epävarma olo. En ole koskaan leiponut kauheasti, ja olen siinä sanalla sanottuna melko käsi. Eilen löysin Facebookista minulle tarkoitetun ryhmän, "Ei menny niinku Strömsössä", jonka sivuille lähetetyt... luomukset synnyttivät minussa vähintäänkin samaistumisen tunteita. (Pellillä uunissa yhteen fuusioituneet muffinssit, valtavaksi paisunut pannukakku, paistinpannun pintaan sulanut muovinen salaattikulho...)

Johtuu ehkä suurpiirteisestä luonteestani, että leivonnassa meinaa tökkiä. "Paljonko sitä tuli? No riittääkö muka? Hö! Laitan enemmän!" Lopulta sitten ihmetellään, että aijaa, silläkö on väliä, joutuuko munavalkuaisen sekaan vähän keltuaista... Aijaa...

Höpinät sikseen, tällä kertaa voin kertoa - useista epäilyksistä huolimatta - ylittäneeni itseni! Niinpä voinkin elvyttää hetkiseksi unholaan jääneen osion, ja rinta rottingilla esitellä teille, rakkaat toverit:

ANNAPURNA-TÄDIN KEITTIÖKULMAUS - MAAILMANPELASTAJAMOKKAPALAT!

Osa 1, eli se turha, eli se täyte, tai siis se itse pala:


100 g voita
50 g (vanhaa kunnon) taloussuklaata
4,5 dl täysjyväspelttijauhoja
3 tl leivinjauhetta (itselläni taisi tähän lurahtaa lähemmäs 4... Ööö... )
1 rkl vaniljasokeria
1 rkl kaakaojauhetta (sitä tummaa, mistä lapsena tuli itku, kun ei tiennyt homman nimeä, ja suoraan lusikasta purkilla veti. Hyy.)
2,5 dl täysmaitoa
2 rkl (runsasta sellaista) hunajaa. (Tiedätte homman nimen - suomalainen luomu jne...)

Sulata voi ja suklaa. Älä tuhoa isoäitisi perintösulatuskattilaa, kuten allekirjoittanut oli lähellä tehdä. Sekoittele kuivat ainekset. Kaada joukkoon maito ja suklaa-voi-seos. Ja kaikki muukin, mitä tuossa nyt oli. Vaivaa käsin, koska siitä tulee enemmän fiilistä. Pellille voipaperia ja siihen koko tuotos. Totea, että pelti on vähän liian iso, mutta älä välitä siitä.

Uuni tulille, 200 astetta ja semmonen alle puolisen tuntia muhimaan.

Ihmettele uuden kotisi uunin lapsilukkosysteemiä ja harkitse soittavasi kaveri tien toiselta puolelta apuun, kun et saa puolen tunnin päästä sitä helvetin peltiä ulos uunista. Pelkää kuollaksesi, että lopulta saat, ja saat kuuman pellin paljaille käsivarsillesi. Niin ja käytä pyyhettä patakinttaana, kun ne oikeat on vielä vanhassa kodissa. Hemmetti!

Hoksaa lopulta lapsilukon systeemi ja nosta kaunokainen jäähtymään.

Osa 2, eli se, minkä takia mokkapaloja ylipäätään kukaan haluaa syödä - KUORRUTE!


3,5 dl tomusokeria (Saattoi mennä enemmänkin, en jaksanut mitata...)
3 rkl kaakaojauhetta
100 g voita
50 g taloussuklaata
Pähkinärouhetta koko hoidon päälle

Sulata voi ja suklaa. Sekoita tomusokeri ja kaakaojauho. Heitä voi ja suklaa sekaan. Koostumusta voi hallita voisulaa tai tomusokeria lisäämällä - alkuperäisessä reseptissä margariinia oli 50 grammaa, mutta minä sain sillä määrällä aikaiseksi vain hupaisaa sotkua. Kyllä te tiiätte.

Odota, että se pohjaosa on kivasti jäähtynyt, ettei tule rumaa jälkeä. Levitä suklaamäskit päälle, koristele pähkinärouheella. Leikkaa rumat reunat pois ja syötä vaikka sorsille. Leikkele palasiksi ja mutustele hyvällä ruokahalulla kylmän maidon kanssa, mutta ei hyvässä seurassa, niin jää sinulle enemmän.

Huomatkaa siis, että tämä resepti ei sisällä munaa eikä varsinaista sokeria. Maidonkin voi korvata soijamaidolla. Tämä on koostumukseltaan normaaleja mokkapaloja rapsakampi, kuten yleensäkin spelttituotteet, ainakin oman kokemukseni mukaan. Tämä ei myöskään ole niin äkkimakeaa, joten voi syödä enemmän! Ja ei tarvitse kokea huonoa omatuntoa valkoisista vehnäjauhoista! Mikäs sen parempaa! Jes!

Täytyy sanoa, että lähdin liikkeelle todella skeptisin ajatuksin, mutta mitä vielä! Alkaa olla lauantai-ilta, olen aamulla käynyt nyrkkeilemässä, enkä aio tänään tehdä ihan mitään muuta, kuin ottaa rennosti.



Toi-mii!

-Annapurna

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Generation dead tired

Odottelin tänään puhelua vuorotyötä tekevältä ystävältäni. Lupasi soittaa minulle herättyään yövuoron jälkeen.

Tuona aikana, kun ystäväni oli jossain muualla, kuin loskaisessa Suomessa, minä käytin aamuni tehokkaasti rästihommien innostuneella suorittamisella, jonka jälkeen kävin lounastamassa kaupungilla, vaihtamassa juorut, ja kotimatkalla kahmin hullunkiilto silmissäni tarjouksessa olleita ruukkunarsseja Stockmannilta. Sattuipa vastapäisesti liikkeestä vielä tarttumaan matkaan juuri sellaiset farkut, joita olen pitkään himoinnut. Tiedättehän, sellaiset, joita ei tarvitse itse rikkoa, kun joku pieni thai-tyttö on pienin, nirhautunein kätösin minimipalkalla ja tukalissa olosuhteissa tehnyt niistä rock-uskottavat, jotta minun, länsimaisen, maailmanluokassa rikkaan ja lihavan nuoren aikuisen ei tarvitse kuin kiskaista pöksyt jalkaani ja täten osoittaa vastaantulijoille minusta huokuvaa hyväosaista bohemiaa. Voi, pelasta, auta.

Osallistuttuani kaikkeen tähän hengen ja ruumiin iloitteluun pyrähdin kotiin viimeistelläkseni opinnäytetyön, eli harvoinpa on näin kiiltävä ja tip-top-kämppä! Nyt vielä huolehdittuani henkilökohtaisesta hygieniastani pitkän kaavan kautta, minulla oli hetki istahtaa alas ja miettiä asiaa. Vuorotyötä tekevä ystäväni nukku tämän koko ajan.

Ajatukset alkoivat rönsyillä. Aika väsynyttä kansaa me täällä olemme. Nukkuneen rukouksena kuljemme päivästä toiseen, suorittaen pieniä tehtäviämme, kuin niistä olisi kiinni koko maailman tulevaisuus. Yötä myöten naputamme (=naputan) opinnäytetyötä, kunnes nukahdan pystyyn, ja aamulla silmäpussit roikkuvat kilpaa ryhdin kanssa, kun selkään sattuu kaikki se istuminen.

En tiedä, mitä ihastuneet teinit tekivät esimerkiksi äitini nuoruudessa, mutta vietyäni ajatusta pitemmälle, muistin elävästi, miten lukioaikoina pitkän päivän jälkeen parasta tekemistä silloisen poikakaverin kanssa olivat tukevat päiväunet. Äiti sitä kävi usein ihmettelemässä ovella, että täälläkö se nuoriso nukkuu. Ja ihan parastahan se oli, kun takana oli yli puoleenyöhön venähtäneet tsättäilyt, teini-iän myllertämän mielen unensaantivaikeudet ja kahdeksan tuntia pakollisia lukion oppiaineita, joista jo silloin tiesin, etten tekisi esimerkiksi derivoinnilla loppuelämäni aikana ihan mitään. (Enkä toistaiseksi ole tehnyt, ja Luojan tähden, toivottavasti en tee, en muista siitä muuta, kuin nimen. Ja että dee on jotain. Ehkä. Niinku.)

Ei ole mikään yllätys, että tuo väsymys on osaltaan seurannut aikuisikään asti. Ei liene kovin yliampuvaa veikata väsymystä ja uupumusta uudeksi, vakavastiotettavaksi kansantaudiksi. Mikä järkyttävintä, kasvuikäiset yrittävät paikata lyhyitä yöuniaan sokeri- tai hermomyrk- anteeksi, aspartaamipitoisilla energiajuomilla, joiden todellinen vaikutus vireystilaan on vähintäänkin kyseenalainen. Sen sijaan vaikutusta yleiseen terveyteen ja lopulta painoon en uskalla edes arvailla.

Samalla kouluruoissa tarjotaan jänne- ja rustosoppaa ja kasvisruoiksi luonnehdittuja jauhosotkuja. Kasvikset jätetään pääsääntöisesti salaattipöytään, ja kotiin mentäessä heitetään uuniin pakastepizza. Tytöt korvaavat oikeat ateriat vähäkalorisilla virvoitusjuomilla, karkilla ja nuudelilla, ettei tarvitse syödä oikeaa ruokaa, ettei liho. True story.

Ja sitten ihmetellään, miksi nuorilla ja nuorista aikuisiksi kasvavilla ihmisillä menee kaikki päin helvettiä.

Niin sellaista mietin tänään, minä. Noin niinku hitusen kärjistettynä. Mutta lienee totuuden jyvä seassa?

-Annapurna

maanantai 5. huhtikuuta 2010

Maanantaina maailmaa muutetaan

Olen melko vakuuttunut siitä, että todellisuudessa vuodenajat vaihtuvat yhdessä yössä. Vuodenaika-tontut käyvät joko tuomassa tai sulattamassa lumen, kiskomassa lehdet nupuista kunnon lehdiksi ja päinvastoin eräässä yössä ne vain ovat keltaiset, ja ulkona tuoksuu syksy, eikä ollenkaan helteiset puistopiknikit ja festareille lähtemisen aamut.

Sama tapahtui nyt. Yhdessä yössä ikuiselta tuntunut pakkasen ja pimeyden tuoksu oli väistynyt mullan, lumen alla muhineen ruohon ja koirankakan alta. Kaiken lisäksi opinnäytetyö on alle kymmentä sivua vaille valmis, ja toukokuun loppu lähestyy yhtä varmasti kuin eräänä päivänä hiirenkorvalla olevat koivut.

Elämäntaparemonttia suunniteltaessa usein ajatellaan, että ensi maanantaina sitten kaikki alkaa. Ensi maanantaista lähtien jätän pois roskaruoat, sipsit, karkit, valkoiset hiilarit ja alkoholin. Ensi maanantaista lähtien alan käydä säännöllisesti lenkillä ja pidän itsestäni huolen. Maanantaina se alkaa. Tai huomenna.

Tänään on loppuelämiemme ensimmäinen maanantai. Kävin sen kunniaksi puolentoista tunnin reippaalla sauvakävelylenkillä, pysähtyäkseni välillä sillalle ihmettelemään pois ajautuvia jäälauttoja ja suliin kohtiin ilmestyneitä sorsia. Hengitin kevättä itseeni keuhkojen täydeltä. Terapiaa halvimmillaan ja parhaimmillaan. Nyt on ihanan raukea, rentoutunut ja kirkas olo.

Talvi alkaa lopulta olla ohi, luonto elpyy, ja minä olen - kaikin tavoin - vahvempi kuin aikoihin. Kuluneen kuukauden aikana olen periaatteessa pudottanut kaksi kiloa - ensin laihduin kilon, sitten lihoin sen takaisin, kunnes laihdutin sen taas pois. Siis kaksi kiloa! Kätevää! Lisäksi tein eilen illalla uusimmasta Fit-lehdestä bongaamani punnerrustestin, jonka idea oli punnertaa polvet maassa niin paljon, kuin käsistä vain lähti. Taulukon mukaan tulokseni oli hyvä - mutta vain alle kymmenen lisää, niin se olisi erinomainen. Katsotaanpa, pystynkö moiseen vaikkapa tuonne samaiseen valmistujaispäivään mennessä.

Loppuelämiemme ensimmäinen maanantai, ihmiset. Lähtekää lenkille jo tänään! Kuulokkeet korville ja töppöstä toisen eteen!

-Annapurna