Sole poka ko tehhä

No voihan kurrnau! Minusta tuntuu, että olen todellakin koukuttamassa itseäni tuohon lenkkeilyyn. Eilinen oli liikunnantäyteinen päivä aamun synkistelyn jälkeen: aloitin aamuni zumbaamalla, ja ennen nyrkkeilyyn menemistä käväisin tempaisemassa pienen lenkin, joka oli peräisin eräästä juoksuohjelmasta, jota yritin aloitella jo viime syksynä. Ihan mielenkiinnosta halusin nähdä, miten tuon ohjelman aivan ensimmäinen päivä - viisi minuuttia kävelyä, kaksi minuuttia hölkkää, viisi minuuttia kävelyä, kaksi minuuttia hölkkää - tuntuu nyt, kun olen koko pitkän talven käynyt hakkaamassan niitä hemmetin säkkejä.

Viime syksynä jo tuon ensimmäisen päivän suorittaminen puhui erittäin raakaa kieltä silloisesta yleiskunnostani. Kaksi minuuttia hölkäten oli pisin aika, mitä kukaan ikinä missään saattoi hölkätä, ja vielä säilyä hengissä. Todellakin piti purra hammasta ja pakottaa jalat nousemaan. Siinäkin valossa ei ole ihme, että tuo lenkkeilyharrastus sitten päättyi kuin kanan lento. Ei tuollaisesta tule mitään, jos jo kahdessa minuutissa haluaa lyyhistyä maahan.

Nytpä tosiaan lähdin kokeilemaan, mikä on homman nimi. Hyvät musiikit korville ja menoksi. Täytyy sanoa, että kaksi minuuttia meni niin nopeasti, etten meinannut uskoa, että se oli siinä. Ei ollut yhtään paha. Olisin voinut kahden minuutin jälkeen jatkaa hölköttelyä ihan helposti.

Ja tässäpä taas vähän elämänviisautta: ei ole ihan huvikseen keksitty tuota lausetta, että hiljaa hyvää tulee. Hyvän pohjakunnon rakentaminen vie aikansa, ja jos lähtee kiukulla vain riuhtomaan, voin ainakin omasta puolestani sanoa, että innostus loppuu hyvin lyhyeen ja johtaa lähikaupan kautta suklaalevy taskussa kotisohvalle. Pahimmassa tapauksessa saa kaupan päälle ylikunnon ja/tai rikkoo itsensä. Nyt olen tässä rakennellut yli puoli vuotta yleiskuntoa hitaasti ja rauhallisesti, omaan tahtiin, ja nyt tuntuu siltä, että suorastaan odotan pääseväni tänään lenkille.

En olisi ikikuunapäivänä uskonut himoitsevani hölkkäämään. Mitähän hemmettiä.

-Annapurna