tiistai 23. helmikuuta 2010

Kaapin asukkaita

Tänään oli sitten se päivä, kun miellyttävässä seurassa nautitun runsaan aamiaisen jälkeen päätin lopultakin tehdä sen, mikä on odottanut toteutumistaan: hyökkäsin vaatekaappini kimppuun.

Minä olen niitä ihmisiä, jotka sitovat tunnesiteitä mihin tahansa, oli se sitten perintöesine tai hyvästä illasta muistuttava kuitti. Kuten arvata saattaa, olen maailman huonoin heittämään mitään pois tai luopumaan jostain, mihin liittyy vahvoja muistoja. Lähinnä tästä syystä vaatekaappini on jo pitkään ollut kiellettyä aluetta, Area 666, Bermudan kolmio.

Kartan tyhjiä kohtia kuitenkin täytetään ja maailma käy pienemmäksi päivä päivältä. Niinpä oli senkin vaatekaapin aika lopultakin nostaa kädet ylös ja heiluttaa valkoista lippua antautumisen merkiksi. Tämän raivaajan edessä sille ei olisi jäänyt muita vaihtoehtoja.

Aluksi levitin lattialle kolme jätesäkkiä: pidetään, roskiin, kierrätykseen. Sitten kaiuttimista kajahti voimaannutusbiisi numero yksi, Cyndi Lauper - Girls just want to have fun. Ja se oli menoa sitten.

Muutamaa tuntia myöhemmin minulla oli edessäni viimeisen päälle organisoitu, superjärjestelmällisen isoäitini muistoa kunnioittaen ojennettu vaatekaappi, ja sen vieressä puolitoista (!!!) jätesäkillistä kamaa, joille alkoi elämänmittainen porttikielto minun lähettyvilleni. Enää pitäisi jaksaa kiikuttaa nuo jonnekin maata kiertävälle radalle. Hah! Minä sata, vaatekaappi nolla.

Asiaan kuului tietysti myös hillitön sovitusmaratoni. Oli sellaisia vaatteita, joista olen yksinkertaisesti kasvanut ulos, eikä edes toiset kahdeksan kiloa auttaisi asiaa. Oli sellaisia vaatteita, jotka mahtuivat ihan hyvin, mutta joista en vain enää pitänyt. Mutta ennen kaikkea, oli näitä vaatteita:





Molemmat housut olen ostanut Oulussa asuessani, eli viimeisen neljän vuoden aikana. Ja katsokaas nyt tuota! Mitähän hittoa! Olisin kaivannut vähintäänkin fanfaareja ja sirkustaiteilijoita esiitymään taustalla, kun heivasin nuo sääliä tuntematta kierrätyskassiin. Että hahaa! Toivottavasti ei nähdä enää ikinä!

...Mutta sitten, että totuus ei unohtuisi, löytyihän sieltä kaapin perukoilta myös nämä housut:



Oh la la! Olenko oikeasti mahtunut noihin joskus?! Olenko myös pystynyt kävelemään ja hengittämään ja istumaan niissä?

Eipähän pääse ylpistymään. Täytyy kuitenkin sanoa, että sovitin kyseisiä housuja viime syksynä, enkä saanut niitä lähellekään ylös asti. Että ehkä tässä sittenkin jotain toivoa on - meniväthän ne nyt jo kiinni! Ehkäpä tässä siis seuraava tavoitepukine, kun mekko otti ja kiilasi?

-Annapurna

maanantai 22. helmikuuta 2010

Pari turhautunutta sanaa

Olipas muuten jokseenkin sieluntuskaa aiheuttava kokemus lukea laihdutuskeskusteluja ja juttua ihmedieeteistä alan foorumeilta. Voi pyhä yksinkertaisuus, jos tilanne on tämä: "Auttakaa! Oon tämmösellä dieetillä että syön päivässä purkillisen ananasta ja näkkileipäpalasen, käyn viidesti viikossa salilla ja kolmesti spinningissä, olen tosi väsynyt ja ahdistunut, minua huimaa jatkuvasti, mutta paino ei vain putoa! Auta, Dr. Phil!"

Piti lopettaa lukeminen kesken.

Mitenhän sen sanoisi.

Jos olet lähtökohdin sairaalloisen anorektinen, tai jos kun syöt, syöt aina viisi kiloa kerrallaan, seuraava ei koske sinua. Muussa tapauksessa, tämä on kaikille:

Terveellinen ruoka ei lihota! Ruokailutottumuksissamme on aivan järjettömiä paradokseja. Juodaan esimerkiksi rasvatonta maitoa lihomisen välttämiseksi, mutta kuitenkin kaupan jonossa heitetään viimeisten houkutusten hyllyltä suklaapatukka ostosten (jotka koostuvat lähinnä paahtoleivästä ja pikanuudeleista) sekaan - kun tekee mieli jotain pientä makeaa!

HÖH!

lauantai 20. helmikuuta 2010

Ch-ch-ch-changes

Äidit ovat sellaisia olentoja, että niille on turha yrittää valehdella ihan mistään. Kun ei mene läpi. Tähän tulokseen tulin taas hetki sitten, kun olen kotikotona käymässä. Eilen laskettiin isoäiti haudan lepoon juhlallisin menoin, ja koko päivä koko tunteitten kirjoineen osoittautui sen verran rankaksi, että iltasella piti käydä kumoamassa pari lasillista viskiä. Aamulla vettä hakiessani äiti tiedusteli, oliko mennyt enemmän kuin pari. Jupistuani jotain "yhdestä jos toisesta", huomautti äiti nähneensä saappaani pitkin eteistä ja laukkuni kuin pisteenä i:n päällä koko komeuden keskellä.

Kuten sanoin: äidit ovat sellaisia olentoja, että niille on turha yrittää valehdella ihan mistään.

Nyt on sitten aivan huikean hehkeä olo. Muistotilaisuudessa tuli mätettyä kakkua oikein tositarkoituksella, eivätkä muutkaan illan aikana ääntä kohti kiidätetyt "elintarvikkeet" tällä hetkellä laula ylistysvirsiä elimistössäni. Leuka ja posket tuntuvat kaksinkertaisilta, ja taas kutittaa ja syyhyää aika lahjakkaasti valkoisten hiilareiden jäljiltä. Todella, todella viehkeää.

Mutta nyt jos koskaan voi sanoa, että mitä eilisiltaan tulee, minä olin ansainnut sen.

Ai niin, ja tukasta tuli tällainen:



Enää pitäisi opetella tunnistamaan itsensä peilistä.

Mitäs pidätte?

-Annapurna

torstai 18. helmikuuta 2010

Nyt kaikki rummut soikoon!

HURRAA HURRAA HURAHURARHUUARHAHAA!!!

Aivan huikean hieno fiilis! Kuten olen sanonut pari kertaa aiemmin, olen viime viikkoina laiminlyönyt nyrkkeilyhommat aika lahjakkaasti. Olen (muka) ehtinyt käydä vain hyvä jos kerran viikossa, kun on ollut niin paljon hommaa, mutta toisaalta myös paljon asioita mielessä. Kai tämä on sitä itsensä kuuntelua? Joka tapauksessa olen käyttänyt paljon aikaa ravaamalla kaupungilla paikasta toiseen asioiden hoitamisen perässä, eli arkiliikuntaa on tullut mukavasti päivää kohti. Lisäksi olen taas skarpannut ruokahommien kanssa, on tullut herkuteltua lähinnä rahkalla (eli rahalla, höhö) ja ihan satunnaisilla suklaapaloilla.

Tänäänpä se palkinto sitten odotti vaa'an lukemissa. Tänä armon päivänä 18.2.2010 olen ylittänyt toisen itselleni asettaman virstapylvään. Ensimmäinenhän oli saada paino alkamaan kutosella, ja nyt vaaka pyörähti näyttämään 64,7 kg, eli ohi kuudestaviidestä. Huh huh, nimittäin, ihan mielettömät fiilikset.

En oikein osaa tässä vaiheessa sanoa, mikä se tavoitepaino sitten tulisi olemaan. Kun tätä pituuttakin kuitenkin löytyy sen 172 cm. Ei sovi ihan kukkakepiksi kutistua. Alan itse asiassa olla pikkuhiljaa aika tyytyväinen itseeni. Ehkä annan asioiden rullata omalla painollaan (heh) ja jatkaa tätä hyväksi toteamaani tyyliä - mahdollisimman vähän tyhjiä hiilihydraatteja ja sokeria, kohtuullisesti raskasta liikuntaa, paljon kevyttä liikuntaa ja arjen aktiivisuutta. Uskomatonta, mutta tuossa se koko resepti on. Olen pudottanut sataa grammaa vaille kahdeksan kiloa, ja tuossa se on, koko salaisuus, suuri yhtälö.

Toisaalta, ehkä tämä on juuri parasta. Nyt, kun itse painon putoaminen ei ole enää suurin intressi, tulee koko hommasta varmasti vieläkin rennompaa. Jos nyt yhteensä kymmenen kiloa saisi karistettua, niin jopas olisi bueno!

Pieni vinkki muuten kaikille kaltaisilleni, joiden on joskus sietämättömän vaikea poistua kotoaan vain lähteäkseen tarpomaan pakkaseen päästäkseen rehkimään ja hikoilemaan: tilasin taannoin heräteostoksena pinon pilates dvd:itä, joiden seassa oli tällainen. Todella, todella tehokas ja hauska, mutta helppo ohjelma - olin ihan mielettömässä hiessä ja tärinässä, kun tuo oli ohi. Vaikka harrastan säännöllisesti rankkaa liikuntaa, on minulla silti tänä aamuna selvästi jumissa vatsa"lihakset". Oli rankka treeni koko kropalle, erityisesti mahalle ja reisille. Ja sehän meille passaa!

-Annapurna

tiistai 16. helmikuuta 2010

Näinkin voi käydä

Tiedättekö, kun aina varoitellaan ostamasta sitten kun-vaatteita? Että pitäisi ostaa vain sopivia vaatteita. Ja muita viisaiden, itsensä keskellä olevien ihmisten suuria ohjeita meille elämiemme kanssa kamppaileville.

Niin minäpä en ole ikinä totellut sitä ohjetta, vaan ostanut juurikin näitä "näytän tässä nyt ihan liian läskiltä, mutta pari kertaa kun käyn lenkillä niin tämä mekko menee kivasti päälle"-tapauksia. Yksi niistä oli musta Bond-tyttö-tyyppinen mekko viime keväänä, jonka löysin tänään raivatessani tietä sinne, minne yksikään mies ei ole ikinä käynyt, eli pyykkikorin pohjalle. Intouduin vetäisemään laitoksen ylleni. Ja katsoin peiliin.

Tuhkimo.

Hannu ja Kerttu.

Lapsi äitinsä vanhoissa vaatteissa, kun ei ole varaa ostaa uusia.

Siltä se kuulkaas näytti. Mekko roikkui päälläni, saaden minut näyttämään suorastaan rimpulalta. Enkä ikinä ehtinyt edes käyttää sitä!

Voi, kylläpä minua nyt tasa seitsemän ja puoli kiloa hoikempana harmittaa ihan vietävästi!

Paino näytti muuten tänä aamuna sellaisia lukemia, että enää kilo-pari, niin olen lukioaikojen keskimääräisissä mitoissa. Sain myös vihdoinkin varattua kampaamoajan, kun maaginen raja on paukkunut jo jonkin aikaa sitten, ja kun elämässä on nyt muutenkin ollut nyt niin paljon, suuria muutoksia, ajattelin tempaista kerrankin jotain radikaalia: tukkani on nimittäin ollut samanlainen suunnilleen tarhasta asti.

Äiti, älä nyt säikähdä: olen jo iso tyttö, ja osaan tehdä oman harkintani mukaan asioita. Ja tässä pari kuvaa, joista aion ottaa perjantaina kampaamossa inspiraatiota:







No, mitäs tuumaatte?!

-Annapurna

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Uskomaton ryhtiliike

Sillälailla!

Katkaisin kaikki lipsumislorvailumässynmussutukset heti alkuunsa, kampesin itseni tänään ylös aikaisin, myöhäiseksi venähtäneestä lauantai-illasta huolimatta, kävin tunnin verran riehumassa nyrkkeilyssä, jonka päälle vielä kävin tunnin verran reippaasti riuhtomassa kävelysauvojen kanssa. Nyt on häränliha lämpiämässä ja odottamassa lehtipihveiksi hakkaamista, ja voin sanoa, että kyllä!

Kauppareissulta tarttui muuten mukaan uusi jännittävä tuttavuus, nimittäin spelttinäkkileipää. Siihen päälle sellainen puolen sentin kerros maksapasteijaa (suuri rakkauteni kohde lapsesta asti), niin taas ei voi sanoa kuin että kyllä! Jostain kuulin muuten tällaisen vanhan kansan huhun, että spelttiä säännöllisesti käyttävät ihmiset eivät ole ikinä kipeinä. No, itse olen ainakin ollut aina terve kuin pukki (järjetön sanonta, muuten), mutta kaikki keinot edesauttaa tilannetta pysymään muuttumattomana otetaan iloiten vastaan.

Speltti on muutoinkin ollut yksi parhaista löydöistä tällä uudella tiellä. Vaikka se on tavallista vehnäjauhoa (yms. tuotteita) kalliimpaa, hoituu sillä hemmetin kätevästi kaikki ruokamuodot arjessa ja juhlassa. Viime viikonloppuna pyöräytin syntymäpäiväkseni suklaakakun spelttijauhoista ja ruokosokerista, ja hiton hyväähän siitä tuli. Joku sanoi jopa paremmaksi kuin normaali täytekakku. Tänä viikonloppuna söin pitkästä aikaa normaalia täytekakkua eräissä juhlissa, ja huomasin ihmeekseni ottavani sitä vain pienen palan, mikä riitti oikein hyvin. Ei oikein edes maistunut, puistatti edes katsoa sitä sokerin ja vehnäjauhon määrää - ajatuskin alkoi kutittaa. Ja olen kuitenkin aina ollut valtaisa täytekakkufani, että ehkä tässä nyt jotain on todellakin tapahtunut.

Tästä ryhtiliikkeestä innostuneena lupaan nyt vihdoinkin pitää ensi viikolla kirjaa syömisistäni, ja viikon päästä kasaan sellaisen ultimate ruoka+resepti-merkinnän, sellaista kun on kyselty. Ja viime aikoina ei ole oikein esimerkillistä toimintaa ollut, että se on aina sitten jäänyt. Vaan nyt ei! Nyt takaisin ruotuun, hop hop!

-Annapurna

perjantai 12. helmikuuta 2010

Käki, Äimän Käki.

Ja mitähän hittoa! Tässähän joutuu ihan hämmennyshäkellyksiin. Uskollinen kävijälaskuri kertoi huikeita juttuja: keskiviikkona eli toissapäivänä (se päivä oli iloinen, vaan nyt se on jo eilinen) näitä sivuja kävi kurkistelemassa yhteensä 232 lukijaa!

Ellei tuo ole jokin virhepiikki bittiavaruudessa, en voi kuin ihmetellä. Hyvä minä, hyvä te, hyvä me! Tämän (ja perjantain) kunniaksi piirrän viivat silmiin ja käväisen nostamassa kuppia.

Huomenna yhdeltätoista tiitteränä nyrkkeilemään! Mie luppaan!

-Annapurna

Kuin Bambina jäällä

Ystäväni kertoi viikonloppuna päätyneensä tilanteeseen, jossa pääsi todistamaan ns. rantojen miehen rupattelua nuorelle naiselle. Keskustelusta oli käynyt ilmi, että kyllä kyseinen mies oli aikaisemmin elämässään treenaillu, mutta se oli nyt jäänyt, "kun on pitänyt juoda tätä alkoholia." Kuulemma imagokysymys.

Kertomus aiheutti suurta hilpeyttä porukassa, jossa tuo lause olisi voinut olla erään menneen kesän iskulause. Se oli kesä 2006, kuumin kesä vuosikymmeniin. (Tämä on se tarina, josta olen puhunut jo miljoona kertaa aikaisemminkin, eikä kukaan ei-siellä ollut jaksa enää kuunnella tätä. Mutta kerronpa sen silti! Hähää!)

Olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi ja viettelin viimeistä vapaavalintaista kesää ilman kesätöitä. Jotenkin juuri siihen kesään sattui moni tuttu yhtälailla työttömäksi, joten paljon vapaa-aikaa yhdistettynä aivot lamaannuttavaan kuumuuteen veti väkisinkin rannalle ja puistoihin virkistäytymismielessä.

Päivät seurasivat toisiaan samankaltaisina, eikä ollut mitään väliä, poikettiinko Alkossa tiistaina vai lauantaina. Sanomattakin selvää, että kuukausikortti paikalliselle kuntokeskukselle raksutteli tyhjää heinäkuun kuumimpina päivinä - joita oli paljon.

Helteinen kesä pikkukaupungissa, jossa kaikki nuoret tunsivat toisensa, kun matkalla puistoon tuli tuttuja vastaan, jotka päättivät liittyä seurueeseen. Ja kun kaupungin puolesta ei ikinä tapahtunut mitään, olimme aktiivisia viihdyttämään itse itseämme. Järjestettiin festareita, musiikkitapahtumia, elokuvakerhoa, yhdellä kaverilla oli oma musiikkistudio... KKR:ää eli Kemin Kulttuuriradikaaleja unohtamatta.


Levystudion julkaisua kauppaamassa, 2006. Kuva: Kati Vuopala.

Ennen tuota kesää olin treenannut itseni 56-kiloiseksi. Syksyllä eivät enää mahtuneet kuvan farkut jalkaan. Mutta yhtä ainutta nurin mennyttä kuppia tai aamuauringon paisteessa rannassa syötyä rullakebabia en kadu. Se kesä oli ylivoimaisesti yksi elämäni parhaimmista kokemuksista, vaikka nytpä sitä satoa sitten korjataan oikein urakalla.

Viime viikkoina on tullut vähän kuin huomaamattaan lipsuttua takaisin niiden aikojen henkeen. Viaton parilla käyminen keskellä viikkoa on venynyt pikkutunneilla pizzalaatikon kanssa kotiin kompuroimiseksi. Kun aamulla ei ole mikään pakko nousta kahdeksalta, saan nousta vaikka kolmelta kirjoittamaan opinnäytetyötä. Paino on luonnollisesti jumahtanut paikoilleen, kun en ole ehtinyt (muistakin syistä) pariin viikkoon nyrkkeilemään kuin satunnaisesti.

Puolustuksekseni kuitenkin sanon, että kun nyt on selvästi jotain rakennemuutosta elämssä havaittavissa, ja kun pelkästään valmistumiseen liittyvissä asioissa olisi normaalistikin aivan tarpeeksi stressin ja ahdistuksen aihetta, ei sellaista paikata hiljaisella leffaillalla ja goji-marjoilla. On ollut aivan mahtavaa nähdä kavereita pitkästä aikaa ja käydä ottamassa tanssilattiaa haltuun. Kaikkina viimeaikaisina "kertoina" minulla on ollut niin hauskaa, että aamulla on ääni käheänä. Ja juuri sitä minä tarvitsen nyt. Hauskaa.

(Alkankohan hieman toistaa itseäni? Nämä kuitenkin ovat äärimmäisiä kysymyksiä, sitäpaitsi joku maailman suurin ja tärkein ja tieteellisin tutkimus osoitti, että ihmisen ajatukset arkipäivän pyörteissä kulkevat noin 90% samaa rataa. Siis että samoja asioita sitä vain vatvotaan päivästä ja vuodesta toiseen. Itse ainakin olen tähän syyllinen.)

Täytyy varoa, ettei käy niin hassusti, että puolessa vuodessa olen tärvellyt koko työn - en nimittäin enää ikinä halua takaisin vanhaan. Odotan innolla, että minulla on aikaa hyökätä vaatekaappini kimppuun, saan lyödä soittimeen voimaannuttavaa musiikkia ja viskoa pellolle kaikki isoksi jääneet, kulahtaneet säkit. Eilen minulla oli päälläni paita, joka ennen ajoi läskien piilottajan virkaa. Nytpä se oli kääntynyt itseään vastaan: näytin siinä isommalta kuin mitä olen. Mokoma lähinnä pyöri päälläni! Vielä kolme kiloa pois, ja aion täräyttää sellaiset shoppailureissut, että alta pois, koko kaappi uusiksi. Ai että, en ole vuosikausiin himoinnut vaatekauppoihin! Mitä minulle tapahtuu?!

-Annapurna

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Uskomattomuus

Kyllä se osaa olla pöljä tämä ihmisen pää, että miten se ei kuitenkaan osaa ajatella Haitin maanjäristyksen uhreja tai viikko sitten poisnukkunutta isoäitiään, kun oma napa ja varsinkin sen ympärillä hyllyvä materiaali alkaa tosissaan ottaa päähän.

Eilen vieras vaaka näytti melkein kilon vähemmän kuin tänä aamuna omani. Jokainen, joka on joskus laihduttanut, tietää että se ottaa päähän ihan hemmetin paljon. Ja taas kerran on turha puhua mistään nestetasapainosta, vieraan vaa'an eri herkkyyksistä, tai luonnollisesta vaihtelusta. Eikä siinä auta eilen ostetussa mekossa komeileva s-merkintä. Kun ottaa päähän ja tuntee itsensä tutajavaksi läskihyytelöksi niin ei siinä auta, ei Maamme-laulu.

Todella kypsää.

-Annapurna

perjantai 5. helmikuuta 2010

Kiitos

Me suomalaiset olemme siitä jännittävää kansaa, että me emme kiitä tai kehu. Hyvin tehdyn työn palkkio on hiljaisuus. Virheistä sen sijaan saa ihan varmasti haukut.

Tuumiskelin tätä asiaa erään tuttavani kanssa pitkällä automatkalla. Olemme myös siitä nastaa sakkia, että jos joku tietää olevansa hyvä, taitava ja lahjakas, niin sus siunatkoon, mikä kuspää. On vähintäänkin oikeutettua puhua kyseisestä ihmisestä selän takana niin paljon kuin ikinä äänihuulet kestävät, että huhhuh mikä ääliö.

Vahvaa itsetuntoa ja -luottamusta ei saa ilmaiseksi. Olen viimeisen puolen vuoden aikana mennyt kuin höyryjuna tai jäänmurtaja elämän jokaisella alueella, eikä saavutuksistani vähäisin ole huomattava painonpudotus. Siihen on kuitenkin tarvittu roppakaupalla itseluottamusta ja itsepäisyyttä. Tämän merkinnän haluankin omistaa taustatekijöille, joita ilman en voisi ajatellakaan olevani nyt tässä.

Annapurna esittää: KIITOS OLKOHON!

-Peruskoulun koulukiusaajat - Te piruparat, jotka pahalta ololtanne ette muuta tekemistä keksineet, kuin hiljaisten, ulkoisesti ja henkisesti muottiin sopimattomien lapsien jatkuva nälviminen, ilkkuminen, perään huutelu ja henkilöön menevien solvausten väsymätön mutta ah-niin-laimea-kehittely. (Vai onko teistä erityisen mielikuvituksekasta saati osuvaa huutaa pitkätukkaiselle tytölle, että vitun hippi, oliks Woodstockissa?)

Kiitos siitä, että ette ikinä päästäneet minua viileisiin jengeihinne polttamaan tupakkaa opettajalta piilossa aidan taakse tai juomaan R-kioskilta varastettua kaljaa.

-Peruskoulun opettajat - Te, jotka suljitte silmänne kaikelta, ja parhaimmillanne jopa lähditte juttuun mukaan. Te, jotka ette edes yrittäneet kuulla tarinan kahta puolta, vaan jotka pelkurimaisesti väistelitte vastuutanne, ja näin osoititte pelkäävänne kymmenvuotiasta luokan pikku tyrannia. Erityisesti lämmöllä muistelen sitä mieshenkilöä, joka jakoi meille t-paidat erään kampanjan merkeissä, katsoi minuun ja sanoi kuin itsekseen, että "sinä oot varmaan kokoa L."

-Peruskoulun liikunnanopettajat - Teidät lasken aivan omaksi ryhmäksenne. Telinevoimistelu(un pakottaminen), hiihto(on pakottaminen), uinti (vaikka sanoin, että on menkat). Erityisen kiitollinen olen hiihtokilpailuista ja niistä tilanteista, kun open pikku lellikkit saivat valita joukkueet pallopeleissä. Ensin valittiin bestikset ja nopeimmat juoksijat. Oletteko itse joutuneet koskaan seisomaan viimeisenä valittavana? Vai jouduitteko seisomaan liikaa? Toivottavasti nukutte yönne hyvin.

-Kaikki ne ihmiset, jotka lähinnä pyörittelivät päätään kun kerroin elämäntaparemonttiin ryhtimisestä. Mitä enemmän te muljauttelitte silmiänne, sitä varmempi minä olin pystyväni tähän.

-Eräs entinen työpaikkani - Voitte vain kuvitella.

-Lukuisat miehet, varsinkin se yksi mies, joka loppukesästä otti asiakseen kertoa, kuinka minun "perse on levinnyt aika reippaaseen tahtiin siitä lähtien kun tavattiin ensimmäisen kerran. Kyllä sä tiedät että se on totta!"

Vielä kerran yhteinen kiitos teille kaikille. Ilman teidän elämänmittaista läsnäoloanne minusta ei olisi kasvanut näin määrätietoista ja tarpeen tullen itsepäistä nuorta naista.

Toivottavasti teillä kaikilla menee oikein hyvin valitsemillanne teillä.

-Annapurna

P.s. Oli minulla peruskoulussa muutama opettaja, jotka ansaitsisivat aivan erillisen kunniamaininnan loistavasta työstään. Muutamalla timantilla yleisen kuran seassa on kauaskantoinen merkitys oppilaan elämään. Ajatella, jos kaikki opettajat olisivat niin omistautuneita työlleen. Miten monelta itketyltä yöltä ja murskatulta itsetunnolta oltaisiin vältytty.

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Kuinka elämästä selvitään hengissä

Vietin eilen taas ihastuttavat kuusi ja puoli tuntia elämästäni junassa, kun palasin Helsingistä materiaalinkeruureissulta. Viimeaikaisten tapahtumien ja osittain myös kiireen takia haalin evääksi vähän mitä sattuu ja mitä mieli teki, ikään kuin lohduttaakseni itseäni. Tokihan oli porkkanoita ja tomaattejakin, mutta pääasiassa kuuden ja puolen tunnin aikana söin

-Pussillisen (75g) valmiiksi paukautettuja pop-corneja
-Lähes kokonaisen pussillisen suffelipuffeja (Oo nam!)
-Lähes kokonaisen pikkupikkupussillisen sipsejä

En kovin paljon valehtele jos sanon, että tänäänkin on olo ollut vielä ihan jäätävän kuvottava. Joka paikka kutisee ja syyhyää, väsyttää, silmät ovat turvonneet ja kutisevat, suussa tuntuu sellainen öklöttävä, tiedättekö, kun on syönyt ihan liikaa (huonoa) suolaa, ja tekee kauheasti mieli jotain makeaa.

Oliko tämä ennen niin normaali olotila, että sitä ei edes tunnistanut? Olenko oikeasti voinut näin huonosti? Oliko kroppa tottunut siihen roskan määrään, vai onko nyt päinvastoin tapahtunut sellainen supermegapikaevoluutio, että kroppa ei vain sulata tällaista moskaa?

Toivon tämän olleen viimeinen opetus: ei enää tuollaisia määriä sataprosenttista jätettä. Ei painonhallinnan takia - paino oli tismalleen sama kuin lähtiessäni - vaan hyvinvointini takia. Ei näillä eväillä vain jaksa. Kello on viisi, ja olen valmis sänkyyn.

Ehkä omaisen menettämisen takia olen peilaillut näitä lohturuoka-asioita aikaisempiin elämäntilanteisiini. Mitä vanhemmaksi elää, sitä vaikeampi on välttyä tilanteilta, joissa koko elämä tuntuu pysähtyvän. Ulospääsyä voi olla lähes mahdoton nähdä, ja pahimmassa shokissa ihminen huomaamattaan käytännössä lopettaa elämiseen vaadittavien tehtävien suorittamisen. Pahimmassa tapauksessa joudutaan tiputukseen, kun surulta lopetetaan nukkuminen ja syöminen.

Totta kai se on vaikeaa pitää itsestänsä huolta valtavan surun aikana. Kun ei muutamaan päivään (tai viikkoon) ole voimia edes muodostaa korvin kuultavia sanoja, koko kroppa tuntuu kramppaavan ja kouristelevan surun aaltojen ravisuttamana, ja pahimmillaan toivoo itse pääsevänsä jonkinlaiseen tiedottomaan tilaan, jotta kipu hellittäisi hetkeksi. Kyllä siinä vaiheessa ovat vähähiilihydraattiset, ravitsevat päivälliset ja oikeaoppiset välipalat viimeisenä mielessä. Suurin osa teistä varmasti tietää tarkalleen, mistä puhun. (Ja jotka eivät tiedä: älkää hätääntykö, teidänkin vuoronne tulee.)

Olen joutunut nuoresta iästäni huolimatta suhteellisen usein tekemisiin juuri tällaisten, kaiken nielevän surun kyytiin ja/tai sivustaseuraajaksi, joten tiedän, miten vaikeita asioita se pitää sisällään. Mutta silti haluan kysyä: varsinkin kuolemantapauksissa, mitä tarkoitusta palvelee meidän elävien elämästä irtipäästäminen? Surulle on annettava aikaa ja tilaa, tottakai, mutta liiallinen rypeminen ja mustuuteen hukuttautuminen ei auta ketään, vähiten sinua itseäsi.

Omaisen tai läheisen poismenoon - tai miksi ei ihmissuhteen päättymiseenkin - liittyvä suru menetyksestä, luopumisesta ja irti päästämisestä tulee seuraamaan pitkälle elämään. Itse me kuitenkin päätämme, miten opettelemme elämään sen kanssa. Haluammeko lopua kaikesta vain sen takia, että jonkun muun täytyi niin tehdä? Vai käytämmekö tarpeelliseksi katsomamme ajan rehelliseen suremiseen, jonka jälkeen keräämme itsemme ja jatkamme siitä, mihin jäimme - aikamme itkua nieleskellen, mutta askel askeleelta vahvistuen ja ihmisinä kasvaen?

Elämän on jatkuttava. Tästä olkoon hieman raadollisena mutta toimivana esimerkkinä näky, joka minua kohtasi eilen, kun tulin kotiin: reissun jälkeen kotiin tullessani käyn aina ensimmäisenä tervehtimässä kotitaloudessani asuvia elukoita, joita on siunaantunut pienen armeijan verran. Kääpiöhamstereiden kohdalla jouduin vetäisemään pitkään henkeä. Vanhempi kavereista makasi ketarat ojossa hyvin, hyvin kuolleena, kun nuorempi vipelsi aivan pokkana ja kertakaikkiaan tyytyväisen oloisena ruumiin vieressä juoksupyörässään.

Korjattuani vainajan pieneen rasiaan myöhempiä toimenpiteitä odottamaan, näin koko asetelmassa mahtavan vertauskuvan. Niin se on, kaikkien aika koittaa joskus. Voimme joko jäädä itkemään ruumiin vierelle, tai käydä hamstraamassa posket pullolleen pähkinöitä ja painella takaisin juoksupyörään.

Rakkaat ihmiset. Surun hetkellä pitäkää viimeiseen asti kiinni omasta hyvinvoinnistanne. Löytäkää jostakin voima nousta ylös. Antakaa itsellenne aikaa. Syökää hyvin. Nukkukaa pitkään. Käykää rauhallisilla kävelylenkeillä. Iloitkaa pienistä asioista. Kääntäkää kasvonne aurinkoa kohti - kevät on tulossa. Katsokaa luonnon kauneutta. Puhukaa ystävillenne. Nouskaa sängystä. Opetelkaa nauramaan. Lähtekää ulos. Hymyilkää vieraille. Saatatte saada hymyn takaisin.

Aurinko nousee huomennakin. Minä henkilökohtaisesti lupaan sen.

-Annapurna

P.s. Taas uusi lukijaennätys: eilen teitä oli 185! Kiitos kaikille!

maanantai 1. helmikuuta 2010

Sovitus nro. 5


(Klikkaa kuvaa suuremmaksi.)

Voinette kuvitella sen huudon ja pomppimisen määrän sovitushetkellä, kun zip vain, ja vetoketju oli pohjassa asti. En olisi halunnut ikinä ottaa mekkoa pois. Olisin halunnut juosta kadulle ja aiheuttaa liikennekaaoksen, ja soittaa läpi kaikki numerot puhelimestani - kaikki eksät ja nyksät ja unholaan jääneet tuttavat (ja varsinkin se pikku nilkki toissa kesältä joka kännispäissään kysyi, monennellako kuulla olen) mukaanlukien - että ÄÄÄÄÄÄÄÄÄ! Hengittäminen ei tosin ollut mitenkään huomattavan helppoa, että työtä vielä on tehtävä muutaman kilon verran, mutta - - -

HERRAJUMALA, KATSOKAA NYT!!!

Mitäpä tuohon lisäämään. Tämä tietenkin jollain tavalla vie jännitystä ja ideaa koko blogista, mutta toisaalta nythän se jännitys alkaa: pystynkö minä pitämään tämän toukokuun loppuun asti, vai retkahdanko vanhoihin elintapoihini? Ainakin kuluneena viikonloppuna vetelin tyytyväisenä puolikkaan pizzan naamariin pikkutunneilla, että hyvinhän se meni sekin juomattomuuslupaus. Ja ensi viikonloppuna pitääkin juhlistaa syntymäni muistopäivää, että ei tätä kyllä mitenkään haasteettomaksi tehdä.

Nyt kuitenkin on sanottava, rakkaat lukijat, että vilpitön saavutuksista iloitseminen on tällä hetkellä hieman vaikeaa. Olen tässä muutaman päivän aikana ihmetellyt sitä, miten elämässä kaikki raskas tuntuu tulevan päälle aina yhdellä kerralla. Ei siis tipottain, vaan kun yksi dramaattinen muutos tapahtuu, houkuttelee se luokseen muitakin pysähdyttäviä asioita. Viime perjantaina nimittäin pitelin käsissäni kuolevan ihmisen kättä, aavistellen sen olevan viimeinen kerta. Tänä aamuna sain vahvistuksen asialle, kun äitini ilmoitti 95-vuotiaan isoäitini päässeen vihdoinkin lepoon. Nyt olen liian väsynyt ja sekava jäsentelemään asiaa (tai asioita) tarkemmin, joten palaan näihin kysymyksiin myöhemmin tällä viikolla.

Ehkä tämä on elämän tapa tehdä tilaa jollekin uudelle, mullistavalle asialle?

-Annapurna