keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Kuinka elämästä selvitään hengissä

Vietin eilen taas ihastuttavat kuusi ja puoli tuntia elämästäni junassa, kun palasin Helsingistä materiaalinkeruureissulta. Viimeaikaisten tapahtumien ja osittain myös kiireen takia haalin evääksi vähän mitä sattuu ja mitä mieli teki, ikään kuin lohduttaakseni itseäni. Tokihan oli porkkanoita ja tomaattejakin, mutta pääasiassa kuuden ja puolen tunnin aikana söin

-Pussillisen (75g) valmiiksi paukautettuja pop-corneja
-Lähes kokonaisen pussillisen suffelipuffeja (Oo nam!)
-Lähes kokonaisen pikkupikkupussillisen sipsejä

En kovin paljon valehtele jos sanon, että tänäänkin on olo ollut vielä ihan jäätävän kuvottava. Joka paikka kutisee ja syyhyää, väsyttää, silmät ovat turvonneet ja kutisevat, suussa tuntuu sellainen öklöttävä, tiedättekö, kun on syönyt ihan liikaa (huonoa) suolaa, ja tekee kauheasti mieli jotain makeaa.

Oliko tämä ennen niin normaali olotila, että sitä ei edes tunnistanut? Olenko oikeasti voinut näin huonosti? Oliko kroppa tottunut siihen roskan määrään, vai onko nyt päinvastoin tapahtunut sellainen supermegapikaevoluutio, että kroppa ei vain sulata tällaista moskaa?

Toivon tämän olleen viimeinen opetus: ei enää tuollaisia määriä sataprosenttista jätettä. Ei painonhallinnan takia - paino oli tismalleen sama kuin lähtiessäni - vaan hyvinvointini takia. Ei näillä eväillä vain jaksa. Kello on viisi, ja olen valmis sänkyyn.

Ehkä omaisen menettämisen takia olen peilaillut näitä lohturuoka-asioita aikaisempiin elämäntilanteisiini. Mitä vanhemmaksi elää, sitä vaikeampi on välttyä tilanteilta, joissa koko elämä tuntuu pysähtyvän. Ulospääsyä voi olla lähes mahdoton nähdä, ja pahimmassa shokissa ihminen huomaamattaan käytännössä lopettaa elämiseen vaadittavien tehtävien suorittamisen. Pahimmassa tapauksessa joudutaan tiputukseen, kun surulta lopetetaan nukkuminen ja syöminen.

Totta kai se on vaikeaa pitää itsestänsä huolta valtavan surun aikana. Kun ei muutamaan päivään (tai viikkoon) ole voimia edes muodostaa korvin kuultavia sanoja, koko kroppa tuntuu kramppaavan ja kouristelevan surun aaltojen ravisuttamana, ja pahimmillaan toivoo itse pääsevänsä jonkinlaiseen tiedottomaan tilaan, jotta kipu hellittäisi hetkeksi. Kyllä siinä vaiheessa ovat vähähiilihydraattiset, ravitsevat päivälliset ja oikeaoppiset välipalat viimeisenä mielessä. Suurin osa teistä varmasti tietää tarkalleen, mistä puhun. (Ja jotka eivät tiedä: älkää hätääntykö, teidänkin vuoronne tulee.)

Olen joutunut nuoresta iästäni huolimatta suhteellisen usein tekemisiin juuri tällaisten, kaiken nielevän surun kyytiin ja/tai sivustaseuraajaksi, joten tiedän, miten vaikeita asioita se pitää sisällään. Mutta silti haluan kysyä: varsinkin kuolemantapauksissa, mitä tarkoitusta palvelee meidän elävien elämästä irtipäästäminen? Surulle on annettava aikaa ja tilaa, tottakai, mutta liiallinen rypeminen ja mustuuteen hukuttautuminen ei auta ketään, vähiten sinua itseäsi.

Omaisen tai läheisen poismenoon - tai miksi ei ihmissuhteen päättymiseenkin - liittyvä suru menetyksestä, luopumisesta ja irti päästämisestä tulee seuraamaan pitkälle elämään. Itse me kuitenkin päätämme, miten opettelemme elämään sen kanssa. Haluammeko lopua kaikesta vain sen takia, että jonkun muun täytyi niin tehdä? Vai käytämmekö tarpeelliseksi katsomamme ajan rehelliseen suremiseen, jonka jälkeen keräämme itsemme ja jatkamme siitä, mihin jäimme - aikamme itkua nieleskellen, mutta askel askeleelta vahvistuen ja ihmisinä kasvaen?

Elämän on jatkuttava. Tästä olkoon hieman raadollisena mutta toimivana esimerkkinä näky, joka minua kohtasi eilen, kun tulin kotiin: reissun jälkeen kotiin tullessani käyn aina ensimmäisenä tervehtimässä kotitaloudessani asuvia elukoita, joita on siunaantunut pienen armeijan verran. Kääpiöhamstereiden kohdalla jouduin vetäisemään pitkään henkeä. Vanhempi kavereista makasi ketarat ojossa hyvin, hyvin kuolleena, kun nuorempi vipelsi aivan pokkana ja kertakaikkiaan tyytyväisen oloisena ruumiin vieressä juoksupyörässään.

Korjattuani vainajan pieneen rasiaan myöhempiä toimenpiteitä odottamaan, näin koko asetelmassa mahtavan vertauskuvan. Niin se on, kaikkien aika koittaa joskus. Voimme joko jäädä itkemään ruumiin vierelle, tai käydä hamstraamassa posket pullolleen pähkinöitä ja painella takaisin juoksupyörään.

Rakkaat ihmiset. Surun hetkellä pitäkää viimeiseen asti kiinni omasta hyvinvoinnistanne. Löytäkää jostakin voima nousta ylös. Antakaa itsellenne aikaa. Syökää hyvin. Nukkukaa pitkään. Käykää rauhallisilla kävelylenkeillä. Iloitkaa pienistä asioista. Kääntäkää kasvonne aurinkoa kohti - kevät on tulossa. Katsokaa luonnon kauneutta. Puhukaa ystävillenne. Nouskaa sängystä. Opetelkaa nauramaan. Lähtekää ulos. Hymyilkää vieraille. Saatatte saada hymyn takaisin.

Aurinko nousee huomennakin. Minä henkilökohtaisesti lupaan sen.

-Annapurna

P.s. Taas uusi lukijaennätys: eilen teitä oli 185! Kiitos kaikille!

4 kommenttia:

  1. alako hirveesti tämä itkettämmään, kun on tässä vähän ollut hirveä yö takanapäin ja mietin justiisa, että mistä mie revin voimaa nousta ylös ja mennä huomena töihin.

    pari päivää sitten oisin varmana hymähelly et onpa klisseistä.

    semmost se on.

    VastaaPoista
  2. Kliseet mahtaa olla kliseitä sen takia että niissä on paljon perää.

    VastaaPoista
  3. En tiedä luetko vanhoista postauksista viestejä, mutta tuossa ku luin tuota sun tekstiä sen jälkeisestä olosta ku olit syöny kaikennäköstä "moskaa" niin mulla oli tänään aivan sama fiilis! Eilen illalla väsyneenä töiden jälkee päätin lohduttautua suklaalevyllä.söin koko levyn.. ja kokonaista levyä en oo syöny varmaa vuoteen, mutta tänä aamuna ku heräsin olo jotain uskomatonta! Aivan ku krapulassa ois ollu ja sitä kesti koko päivän huh

    VastaaPoista
  4. Ärsyttävää, kun ei tule nämä kommentit minulla esim. sähköpostiin, joutuu mäihällä selailemaan näitä vanhoja merkintöjä.

    Mutta tuo on ihan totta ja tosi äklöä, tosin nyt kun on tullut nassutettua suklaata vähän enemmän, niin huomaa, miten kroppa alkaa taas tottua siihen. Ei anneta tottua, pois se meistä!

    VastaaPoista