Sovitus nro. 5

(Klikkaa kuvaa suuremmaksi.)

Voinette kuvitella sen huudon ja pomppimisen määrän sovitushetkellä, kun zip vain, ja vetoketju oli pohjassa asti. En olisi halunnut ikinä ottaa mekkoa pois. Olisin halunnut juosta kadulle ja aiheuttaa liikennekaaoksen, ja soittaa läpi kaikki numerot puhelimestani - kaikki eksät ja nyksät ja unholaan jääneet tuttavat (ja varsinkin se pikku nilkki toissa kesältä joka kännispäissään kysyi, monennellako kuulla olen) mukaanlukien - että ÄÄÄÄÄÄÄÄÄ! Hengittäminen ei tosin ollut mitenkään huomattavan helppoa, että työtä vielä on tehtävä muutaman kilon verran, mutta - - -

HERRAJUMALA, KATSOKAA NYT!!!

Mitäpä tuohon lisäämään. Tämä tietenkin jollain tavalla vie jännitystä ja ideaa koko blogista, mutta toisaalta nythän se jännitys alkaa: pystynkö minä pitämään tämän toukokuun loppuun asti, vai retkahdanko vanhoihin elintapoihini? Ainakin kuluneena viikonloppuna vetelin tyytyväisenä puolikkaan pizzan naamariin pikkutunneilla, että hyvinhän se meni sekin juomattomuuslupaus. Ja ensi viikonloppuna pitääkin juhlistaa syntymäni muistopäivää, että ei tätä kyllä mitenkään haasteettomaksi tehdä.

Nyt kuitenkin on sanottava, rakkaat lukijat, että vilpitön saavutuksista iloitseminen on tällä hetkellä hieman vaikeaa. Olen tässä muutaman päivän aikana ihmetellyt sitä, miten elämässä kaikki raskas tuntuu tulevan päälle aina yhdellä kerralla. Ei siis tipottain, vaan kun yksi dramaattinen muutos tapahtuu, houkuttelee se luokseen muitakin pysähdyttäviä asioita. Viime perjantaina nimittäin pitelin käsissäni kuolevan ihmisen kättä, aavistellen sen olevan viimeinen kerta. Tänä aamuna sain vahvistuksen asialle, kun äitini ilmoitti 95-vuotiaan isoäitini päässeen vihdoinkin lepoon. Nyt olen liian väsynyt ja sekava jäsentelemään asiaa (tai asioita) tarkemmin, joten palaan näihin kysymyksiin myöhemmin tällä viikolla.

Ehkä tämä on elämän tapa tehdä tilaa jollekin uudelle, mullistavalle asialle?

-Annapurna