Kertomus aiheutti suurta hilpeyttä porukassa, jossa tuo lause olisi voinut olla erään menneen kesän iskulause. Se oli kesä 2006, kuumin kesä vuosikymmeniin. (Tämä on se tarina, josta olen puhunut jo miljoona kertaa aikaisemminkin, eikä kukaan ei-siellä ollut jaksa enää kuunnella tätä. Mutta kerronpa sen silti! Hähää!)
Olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi ja viettelin viimeistä vapaavalintaista kesää ilman kesätöitä. Jotenkin juuri siihen kesään sattui moni tuttu yhtälailla työttömäksi, joten paljon vapaa-aikaa yhdistettynä aivot lamaannuttavaan kuumuuteen veti väkisinkin rannalle ja puistoihin virkistäytymismielessä.
Päivät seurasivat toisiaan samankaltaisina, eikä ollut mitään väliä, poikettiinko Alkossa tiistaina vai lauantaina. Sanomattakin selvää, että kuukausikortti paikalliselle kuntokeskukselle raksutteli tyhjää heinäkuun kuumimpina päivinä - joita oli paljon.
Helteinen kesä pikkukaupungissa, jossa kaikki nuoret tunsivat toisensa, kun matkalla puistoon tuli tuttuja vastaan, jotka päättivät liittyä seurueeseen. Ja kun kaupungin puolesta ei ikinä tapahtunut mitään, olimme aktiivisia viihdyttämään itse itseämme. Järjestettiin festareita, musiikkitapahtumia, elokuvakerhoa, yhdellä kaverilla oli oma musiikkistudio... KKR:ää eli Kemin Kulttuuriradikaaleja unohtamatta.
Levystudion julkaisua kauppaamassa, 2006. Kuva: Kati Vuopala.
Ennen tuota kesää olin treenannut itseni 56-kiloiseksi. Syksyllä eivät enää mahtuneet kuvan farkut jalkaan. Mutta yhtä ainutta nurin mennyttä kuppia tai aamuauringon paisteessa rannassa syötyä rullakebabia en kadu. Se kesä oli ylivoimaisesti yksi elämäni parhaimmista kokemuksista, vaikka nytpä sitä satoa sitten korjataan oikein urakalla.
Viime viikkoina on tullut vähän kuin huomaamattaan lipsuttua takaisin niiden aikojen henkeen. Viaton parilla käyminen keskellä viikkoa on venynyt pikkutunneilla pizzalaatikon kanssa kotiin kompuroimiseksi. Kun aamulla ei ole mikään pakko nousta kahdeksalta, saan nousta vaikka kolmelta kirjoittamaan opinnäytetyötä. Paino on luonnollisesti jumahtanut paikoilleen, kun en ole ehtinyt (muistakin syistä) pariin viikkoon nyrkkeilemään kuin satunnaisesti.
Puolustuksekseni kuitenkin sanon, että kun nyt on selvästi jotain rakennemuutosta elämssä havaittavissa, ja kun pelkästään valmistumiseen liittyvissä asioissa olisi normaalistikin aivan tarpeeksi stressin ja ahdistuksen aihetta, ei sellaista paikata hiljaisella leffaillalla ja goji-marjoilla. On ollut aivan mahtavaa nähdä kavereita pitkästä aikaa ja käydä ottamassa tanssilattiaa haltuun. Kaikkina viimeaikaisina "kertoina" minulla on ollut niin hauskaa, että aamulla on ääni käheänä. Ja juuri sitä minä tarvitsen nyt. Hauskaa.
(Alkankohan hieman toistaa itseäni? Nämä kuitenkin ovat äärimmäisiä kysymyksiä, sitäpaitsi joku maailman suurin ja tärkein ja tieteellisin tutkimus osoitti, että ihmisen ajatukset arkipäivän pyörteissä kulkevat noin 90% samaa rataa. Siis että samoja asioita sitä vain vatvotaan päivästä ja vuodesta toiseen. Itse ainakin olen tähän syyllinen.)
Täytyy varoa, ettei käy niin hassusti, että puolessa vuodessa olen tärvellyt koko työn - en nimittäin enää ikinä halua takaisin vanhaan. Odotan innolla, että minulla on aikaa hyökätä vaatekaappini kimppuun, saan lyödä soittimeen voimaannuttavaa musiikkia ja viskoa pellolle kaikki isoksi jääneet, kulahtaneet säkit. Eilen minulla oli päälläni paita, joka ennen ajoi läskien piilottajan virkaa. Nytpä se oli kääntynyt itseään vastaan: näytin siinä isommalta kuin mitä olen. Mokoma lähinnä pyöri päälläni! Vielä kolme kiloa pois, ja aion täräyttää sellaiset shoppailureissut, että alta pois, koko kaappi uusiksi. Ai että, en ole vuosikausiin himoinnut vaatekauppoihin! Mitä minulle tapahtuu?!
-Annapurna
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti