Rullaan, rullaan, rullaan...

Kylläpäs viikko meni niin että en asiaa itsekään oikein huomannut. Koulu alkaa olla viimeisiä suorituksia vaille paketissa, mutta sitäkin raivokkaammin pitänyt hoitaa hommia, ettei varmasti jää kiinni jostain hemmetin unohtuneesta esseestä.

Tässä sivussa on ollut ilo huomata, että vaikka säännöllinen hikiliikunta on viime aikoina ollut vähintäänkin laiminlyödyssä asemassa muiden kiireiden ja toisaalta pötköttelyn mukavuuden vuoksi, on paino pysynyt aikalailla samana. Kai voisi sanoa painoni saavuttaneen nyt sellaisen rajan, jossa on helppo pysyä ilman ponnisteluja. Olen syönyt ihan normaalisti ja sekaan mahtuu myös viime viikonloppuinen mökkireissu, jonka ruokavalion saattaa vain arvata, ja eilinen ravintolareissu, jossa päätin todella pitkästä aikaa tempaista pasta-annoksen. Ja paino se vain olla tillittää samoissa lukemissa.

Tästä olisi varmaan helppo lähteä karsimaan pois herkkuja ja lisätä liikuntaa, mutta oikeastaan minä olen hirmuisen tyytyväinen nyt. Oleminen ei vaadi ponnisteluja tai kieltäytymistä. Viime viikolla harrastin liikuntaa kahdesti, kerran zumbasin ja kerran minut saatiin houkuteltua hölkkälenkille. Ja se oli ihan ok määrä, kunhan edes jotakin. Liikun siis sen verran kuin ehdin ja hyvältä tuntuu.

Minä olen perinteisesti ollut ihan onneton juoksija ja hölkkääjä. Olen ennenkin tainnut mainita, miten lukiossa huipputulokseni Cooperin testissä oli 2100 metriä aikana, kun harrastin liikuntaa viisi kertaa viikossa. Suoraan sanottuna inhoan kaikkea muuta kuin kävelemistä; viime syksynä kävin kaverin kanssa lenkillä, missä sitten päätettiin yrittää vähän hölkätä. Niin eihän siitä tullut ihan mitään.

Vaan nytpä, kun minut kierolla pelillä saatiin taas viattoman kävelylenkin lomassa huijattua hölkkäämään, niin mitäs ihmettä! Minä jaksoin ja jaksoin ja jaksoin, omassa mittakaavassani vaikka miten paljon yhteen putkeen. Oli ihan mahtava olo, kevätaurinko paistoi, linnut lauloivat ja minun jalkani ne vain nousivat, eikä keuhkoihin sattunut, ei pyörryttänyt eivätkä polvet tuntuneet hajoavan kappaleiksi.

Koko lenkki koostui lopulta kävely- ja hölkkäpätkistä, joista viimeinen tosin meinasi jo koitua kuolemaksi, se on myönnettävä. Vaan voi hyvää päivää sitä tunnetta, kun sai riuhdottua hikiset kamppeet pois päältä, käytyä suihkussa ja valmistettua hedelmäsalaattia (vaniljakreemillä, tietenkin!) yhden kehitysmaan tarpeisiin, ja loppuilta sohvalla posket punaisina ja tukka pörröisenä lappoa sallaadoa ääntä kohti. Tuli ihan sellainen olo, että saatan käydä hölkkäämässä seuraavan kerran ehkä jopa vähän aikaisemmin, kuin vuoden päästä!

Hyviä hommia! Jes!

-Annapurna