Näkymä kymmenen vuoden takaa

Istun isäni kanssa keittiön pöydän äärellä. Isä lukee sanomalehteä, minä kurkistelen tuolin selkänojan raoista ulos hämärtyvään syysiltaan. Lapsuuteni näyttämön taustakuva ei ihanteellisempi voisi olla: Pienen, hämyisästi valaistun kotipihan takaa aukeaa koko maailma. Kaupungin reunat. Metsä. Meri. Rauhallinen, harvakseen liikennöity rantatie.

Syksyn raivosta on jäljellä enää rippeet. Luonto ripustautuu menneeseen kesään viimeiseen, pitkitettyyn hengenvetoonsa asti. Talven askeleet kuuluvat jo.

Kuva särkyy. Tietä pitkin, leuka alas painettuna ja silmät sirillään, piiskaavaa merituulta vasten harppoo tuulipukuun linnoittautunut mies. Isä nostaa katseensa sanomalehdestä ja seuraa miehen rimpuilua silmälasiensa reunan yli.

Isän epäilevä ilme seuraa rantatiellä harppovaa miestä hetken. Lopulta isä kääntyy takaisin sanomalehden puoleen, tuomionsa tehneenä.

"Kaverilla jäänyt jotain olennaista kotiin," tokaisee isä kuivasti.

Olimme yhdessä todistaneet ensimmäisen Ruutinrannan tuulia uhmaavan sauvakävelijän. Myöhemmin naureskelimme näylle. Tutuillekin piti kertoa. Että voitteko kuvitella. Ilman suksia. Ilman lunta. "Siinä vaiheessa, kun itse moiseen sortuu, saa minut tulla hakemaan johonkin turvalliseen, pehmeään paikkaan."

...

Yli kymmenen vuotta myöhemmin, marraskuun yhdeksäntenä päivänä, minä astelin ruuhkaiseen supermarketiin. Kävelysauvat ostin. Yhdeksäntoista yhdeksänkymmentä.









Anteeksi, isä.

-Annapurna