Varastettu hetki

Kärsin muutama vuosi sitten pienimuotoisen loppuunpalamisen. Tyypillinen tarina: juuri muuttanut pois kotoa, uusi kaupunki, uusi koulu, uudet ihmiset, uusi elämä, ikää yhdeksäntoista vee. Siinä, missä Kemi oli kuin ikuisesti paikoillaan polkeva, olemassaolonsa unohtanut pimeä, kylmä ja äänetön hautajaissaattue, oli uusi kotikaupunkini täynnä itselleni aivan uudenlaista sykkivää elämää - aikuisen, itsenäisen ihmisen elämää.

Ensimmäisen muutaman viikon aikana puhelimeeni oli ilmestynyt kymmenittäin uusia yhteystietoja. Hiustenkuivaajaa en tarvinnut, kun sillä tavalla tukka putkella juoksin paikasta toiseen. Kouluun - kaupan kautta kotiin - kouluhommien tekemistä - freelancer-juttujen ja kuvien hoitamista - jumpalle - kotiin - ruokaa - lisää kouluhommia - nukkumaan - kouluun - kaupan kautta kotiin...

Kaikenlaista tekemistä riitti niin paljon kuin jaksoi tehdä. "Ei" löytyi vain sanakirjasta. Tämä koski yhtälailla ilmoittautumista ilmaiseksi työvoimaksi ("Verkostoituminen! Jalkaa oven väliin!") kuin rankanpuoleista yöelämää. Muutaman tunnin nokkaunet sohvalla (kaikki vaatteet ja valot päällä) riittivät vallan mainiosti ennen uutta arkipäivää. Kouluun - kaupan kautta kotiin - työhommia - jumpalle - kouluhommia, nukkumaan yhden jälkeen yöllä, ylös seitsemältä.

Tunsin elämän alkaneen. En voi väittää, ettenkö olisi nauttinut siitä, että hiljaisten vuosien jälkeen en voinut sopia mitään katsomatta ensin kalenteriani. "Kahville klo 17.30, haastattelu klo 18.15."

Halusin olla kaikkea yhtäaikaa. Halusin kehittää itseäni ammatillisesti, halusin pitää huolen fyysisestä kunnostani, halusin tutustua maailman jokaiseen ihmiseen henkilökohtaisesti. Se oli sellaista kaikkivoipaa ja kuolematonta aikaa. Kun kortissa oli vain yksi puoli.

This is our decision, to live fast and die young.
We've got the vision, now let's have some fun.

Sitten eräänä päivänä seinä tuli vastaan, kun mittari näytti törkeää ylinopeutta. Eräänä päivänä tunsin sellaista ylitsepääsemätöntä, ylivoimaista väsymystä polkiessani koulusta kotiin. Kotiovelle päästyäni havaitsin, etten kertakaikkiaan jaksa nousta portaita, eikä silloisessa kodissani ollut hissiä. Minulla meni hyvä tovi kasata itseni, jotta sain könkättyä kaiteeseen tukien kolmanteen kerrokseen.

Seuraavana aamuna kello soi seitsemältä. Suljin kellon, kävin syömässä aamiaisen, suljin puhelimen ja menin takaisin sänkyyn. Sinä päivänä en tehnyt mitään. En noussut sängystä kuin pakon edessä. Nukuin pitkään, lueskelin, kirjoitin päiväkirjaa, kuuntelin musiikkia, kääntyilin, mietin asioita, ja nukahtelin satunnaisesti.

Sen täytyi olla yksi elämäni parhaista päivistä. Se auttoi ymmärtämään oman jaksamisen rajat, ja mitä on järkevää ja tarkoituksenmukaista vaatia itseltään. Koko maailman pyöriminen ei ole minun vastuullani. Itselleen täytyy olla armollinen. On opittava erottamaan laiskuus todellisesta uupumuksesta ja laitettava asiat tärkeysjärjestykseen. Maailma ei kaadu siihen, jos en palauta jotain hemmetin esseetä minuutilleen oikeaan aikaan.

Eilinen oli taas harvinaisen raskaskantoinen päivä. Tämä marraskuu on ollut jotenkin poikkeuksellisen vaativa, kun on ollut paljon suuria asioita yhtäaikaa huolehdittavana. Sellaisia asioita, joiden kulku ei selviä hetkessä, eikä osassa auta kuin odottaa.

Aloin tunnistaa itsestäni taas uupumisen merkkejä. Tällä kertaa minulla tosin on aseet sitä vastaan. Aamuisen nyrkkeilyn jälkeen en ole tehnyt mitään. Viimeiset pari tuntia olen maannut yksin sängyssä, verhot ja valot kiinni, kännykkä äänettömällä, kuunnellut musiikkia ja seurannut ulkoa tulevien valojen matkaa makuuhuoneen seinän halki. Valoshow on vaihdellut hälytyskulkuneuvojen huikeasta härdellistä rauhallisesti huoneen halki vaeltaviin pyyhkäisyihin.

Ei minulla olisi tähän oikeastaan nyt aikaa. Käsittelemättömät kuvat huutelevat arkistoistaan ja tekemätön opinnäytetyö vaatii osansa yöunistani. Mutta juuri nyt, tässä hetkessä, olemassa ovat vain minä, peitto, tarkoin valittu musiikki, ja valot makuuhuoneen seinässä. Aistin kehoni jokaisen solun olemassaolon. Hengitys virtaa helposti. Päässä ajatukset hakeutuvat lokeroihinsa. Olo on rento, mieli on rauhallinen.

Rakkaat ihmiset. Suosittelen, melkein vaadin: järjestäkää itsellenne hetki, jolloin muuta maailmaa saati huonoa omatuntoa ei ole olemassakaan. Tiedän sen olevan vaikeaa, mutta kyllä tällä säästää pitkän pennin terapiamaksuissa.

-Annapurna