Good news is on the way

Niin se vain on, ihmiset rakkaat. Sen takia meille on tunteet annettu, että ne otetaan käyttöön tässä elämässä. Eilisilta oli melko ankea, mutta joku viisas mies sanoi joskus universumin palasten hakeutuvan uomiinsa, kun ihmiset itkevät.

Tämä päivä alkoi mahtavilla uutisilla, kun aamuinen tekstiviesti kertoi ystäväni laihtuneen rytinällä kaksi ja puoli kiloa synnytettyään tähän maailmaan "pienen mutta pippurisen ja aivan älyttömän suloisen" tyttövauvan. Melkein tuli unisista silmistä itkua itsellänikin. Onnea ja pusuja Tampereelle porotokkakaupalla täältä pohojosesta!

Kuumekin oli yön aikana laskenut, mistä riemastuneena tempaisin yhdeksän minuutin HIIT-treenin ihmetyksestäni selvittyä. Vaakakin se lauleskeli lemmenlauluja (varmaan kuultuaan telepaattisesti uhkaukseni tukahduttaa se yön aikana tyynyllä) ja näinpä on joulun tavoitepainoon matkaa tasan kaksi kiloa. Melkein viisi kiloa on tullut karistettua kyydistä tässä kahden ja puolen kuukauden aikana.

Viisi kiloa kahdessa ja puolessa kuukaudessa ei sinänsä ole paljon. Ihmedieetit lupaavat viiden kilon pudotuksia kahden ja puolen ensimmäisen tunnin aikana. Oma kosketuspintani ihmedieetteihin rajoittuu kaalisoppakuuriin (kyllä!) ja mehupaastoon. Kaalisoppakuurin jälkeen en ole paljon ko. litkua kaipaillut kohta kymmeneen (kyllä!!!) vuoteen, ja mehupaaston aikana kaaduin pää edellä makuuhuoneen kaapin ovea vasten kolmantena aamuna. Ja lopputulos oli kuitenkin sama: Hetkisen kuluttua oli taas tutajava maha. Ei voi länsimaalainen ihminen elää porkkanamehulla kasikymmpiseksi. Jossain Intiassa kuulemma syövät lusikallisen riisiä päivässä, mutta tosiasia sattuu olemaan, että itehän tykkään syyä.

Tuntuu raskaalta ajatella, miten lukemattomat ihmiset näännyttävät itseään päivästä toiseen ja kieltäytyvät ruoasta lihoamisen pelossa. Asiaa ajattelemalla saa itsensä helposti kiihdytettyä raivoisiin sfääreihin. Olemme jonkin kamalan, vinksahtaneen kauneusbisnek- anteeksi, ihanteen uhreja. Ei riitä vaikka kaikki maailman miehet (ja puolet naisista) kiipeäisivät maailman korkeimmalle vuorelle ja rystyset valkoisina huutaisivat pitävänsä muhkummasta. Silti löytyy huolestuttava määrä ihmisiä, joiden ajatteluun ei mahdu kuin ruoka ja sen välttäminen kaikin mahdollisin keinoin. Ajoittain, toivottavasti menneisyydessä, itseni mukaanlukien.

Itsekriittisyys on vakava, krooninen tauti. Mietitäänpä vaikka valokuvia. Valokuvassa x ollaan porukalla mökillä viime juhannuksena.

A) Ulkopuolinen näkee: Oi, mikä ihana tunnelma! Kauniita, nuoria ihmisiä viettämässä taas yhtä ikimuistoista iltaa. Tulee mieleen se kerta, kun oltiin Jarkon mökillä, mikäs juhannus se olikaan...

B) Minä, joka olen kuvassa, näen: Hyi saatana, mikä sotanorsu! Olenko oikeasti noin lihava?! Tämä kuva pois facebookista ja heti!

Käsi ylös nyt, joka tunnisti itsensä joko/tai/sekä/että kohdasta A tai/että B.

Sitähän minäkin.

Sitähän minä vain myös, että kun tämä elämä on lähtökohdinkin melko ankea keksintö, varsinkin näin kaamosajan loskaisessa Suomessa, jossa jotkut ihmiset tekevät kaikkensa, että joidenkin elämä olisi entistä hankalanpaa. Niin pitääkö sitä kurjuutta maksimoida vielä oikein omin pikkukätösin?

Omat läskit eivät saisi olla lähtökohta kaikelle. Olen minäkin monet kerrat lähtenyt itkua nieleskellen sovituskopista, ja pilannut monen monta hyvää iltaa "oonläskijarumajatyhmä"-raivareilla, aloittanut monen vuoden ajan paremman elämän "ensi maanantaina", syönyt viikon kaalikeittoa, ollut syömättä pari päivää, lätrännyt selluliittivoidetta reisitolkulla, kuunnellut korvat höröllä ostos TV:n lupauksia mullistuksesta, ja vetänyt mahaa sisäään peilin edessä, tuntenut alemmuudentunnetta kesäisin rannalla, ollut ahdistunut pari päivää syötyäni yhtenä iltana vähän tavallista enemmän - - -

Tämä systeemi ei voi olla terve!

Vaan sitten! Alan syödä kunnolla, säännöllisesti, mahan täyteen aina. Syön nykyään useammin karkkia kuin pitkiin aikoihin - 70% suklaata jopa muutaman kerran viikossa, muutamia palasia päivässä. Käyn lenkillä tai urheilemassa, kun joudan. Jos en jouda, tai ei huvita, makaan sohvalla aiemmin esittämissäni muotivaatteissa, ja syön.

Ja ta - vitun - daa! Kahdessa ja puolessa kuukaudessa paino on vähemmän kuin muutamaan vuoteen.

Asiahan ei tietystikään minulle kuulu, mutta onko järkee vai ei? Kysynpä vaan.

Niin ja, naiset: empiiristen tutkimusten valossa hienot miehet eivät kiloja katsele. Tässä kymmenen ylimääräisen kilon aikana kimpustani ovat hävinneet ne ördäävät, lattialle kuseksivat apinat. Jäljelle on jäänyt mielenkiintoisia, fiksuja setiä, joiden kanssa voi olla ihan kaikessa rauhassa ja jauhaa kakkelia olematta koko ajan varpaillaan, että milloin oi milloin joutuu turvautumaan naaraitten puolustautumiskeinoista vanhimpaan, lorttoläimäykseen? Voi itku ja hampaittenkiristys! Sivistynyt keskustelu on kamalaa! Tahdon takaisin neandertalinihmiset!

-Annapurna