Kuherruskuukauden loppu

Tällä hetkellä on mahdottoman vaikeaa löytää positiivista sanottavaa tästä koko kirotun projektista. Vaikka olen yrittänyt käydä liikkumassa ja katsoa, mitä syön, on nyt vähän aikaa ollut hillitön sotanorsu-olo. En jaksa millään uskoa lihonneeni takaisin, mutta en ole uskaltanut käydä vaa'alla vähään aikaan.

Jätin menemättä nyrkkeilyyn kun tuntuu, etteivät silmät pysy pitämättä auki. Pitkän koulupäivän aikana vetäsin nassuun kaksi kappaletta myslipatukoita, noita vähähiilihydraattisen ruokavalion kulmakiviä. Lohdutan itseäni hokemalla, että olisihan tuota voinut paljon epäterveellisemmänkin valinnan tehdä. Vaan aika laiha lohtu on se tällä hetkellä, pulleaa mahaa taputellessa.

Ajattelin jaksaa joogata vielä tähän illan päälle, ehkä se siitä helpottaa. Aloitin myös tänään aiemmin mainitsemani juoksuohjelman. Ei, en aloittanut sitä eilen, maanantain vyöryttyä päälleni aamuisen merkintäni jälkeen. Se Perkele näytti paikkani heti kotiovella, jonka takana jouduin odottamaan puoli tuntia, että huoltomiehet päästäisivät minut ulos. Omasta. Kodistani.

Tai ehkä minä vain kuvittelen tämän koko asian. Jos kävisin puntarilla, kertoisiko se painon pysyneen samana, tai jopa pudonneen? Ehkä tämä selittyy aivojen mukautumisella hallitsevaan olotilaan. Ehkä nainen on omasta mielestään aina läski, vaikka kylkiluut olisivat juuri possahtamassa rinnasta läpi.

Olemisen sietämätön keveys, marraskuinen Suomi-edition.

-Annapurna