Sovitus nro. 2

Niinpä niin, rakas lukija (äiti), nythän on päässyt käymään niin, että kuukauden päivät on tässä koitettu parsia kasaan pieniksi murusiksi pitkin maailman tanssilattioita levinnyttä ryhtiä elämässä. Kuukauteni on sisältänyt pääsääntöisesti kaksi lämmintä ateriaa päivässä, runsaan aamiaisen, välipalan ja iltapalan. Lisäksi olen liikkunut paljon, keskimäärin kahdesta kolmeen kertaan viikossa hikirimpuilua, kuten potku- tai kuntonyrkkeilyä. Olen myös kiinnittänyt huomiota arkiliikuntaan, kipaissut portaita pitkin ja ja ja kyllähän te tiedätte. Kerran-pari viikossa olen suorittanut olohuoneessa pilates-joogaa, mikä näky sitten onkin lapsilta kielletty. Kun täti vähän... ähertää.

Overall experience: Olen syönyt hurjasti enemmän, kuin ennen. En oikein osaa sanoa, tuntuuko se varsinaisesti olossa, syksyllä kuuluu väsyttää. Kuitenkin iho tuntuu kuulaammalta ja kiinteämmältä, ja jotkin housut eivät kiristä enää samalla tavalla kuin ennen. Illalla on väsyttänyt paljon tavallista enemmän, eikä unen tuloa tarvitse odotella. Tämä on siis hyvä asia - löydän itseni menemästä nukkumaan puoliltaöin, vaikka vastassa olisi vapaapäivä. Tämä on siis todellakin ennenkuulumatonta.

Syömisestä vielä sen verran, että olen kuitenkin pyrkinyt elämään siihen malliin, että pystyn oikeasti ottamaan siitä elämäntavan, ettei käy niin, että kuritan itseäni puoli vuotta, laihdun määrän x, sitten repsahdan ja paisun kolminkertaiseksi vanhaan nähden ja katkeroidun ja petyn elämään ja hylkään kaiken toivon. Tarkoittaa siis että olen hyvällä omatunnolla natustanut suklaata, jos siltä tuntuu. Kohtuudella, tietenkin.

Vaan sitten onkin edessä totuudenhetki. Voin puhua tässä läpiä päähän vaikka loppu viikon, mutta tässä mediamylläkän runtelemassa maassa löytyy vielä yksi korruptoimaton vallanpitäjä: The Mekko.

Ja näin se käy:



Meinasin pyörtyä onnesta: Siinä missä viime kuun alussa mekon vetoketju nauroin minulle päin naamaa, meni se nyt alhaalta kiinni jo vähän matkaa! Aivan valtavan mahdottoman hienoa! Matkaa vielä on, mutta huhhahhei, tämä typy pelkää ei! Tällainen on tietenkin juuri sitä parasta palautetta.

(Huomaa minun muuten olevan ammattilainen, hoksasin vasta kuvan ottamisen jälkeen että niin, olisi tietenkin voinut laittaa valot päälle... Nytpä kuitenkin tällaista syysaamun utuista fiilistä, öhhööö...)

Kyllä onnistuu! Ja nytpä tämä pakkaa kamppeensa ja pyrähtää viikonlopuksi Lappiin vähän eräjormailemaan, nuuhkimaan korruptoimattomia tuulia, syötäämään kuukkeleita, ja kurkistamaan sieluunsa, että haloo, onko siellä ketään.

Eräs ystäväni sanoi kerran: "Niin ne lapset kasvaa kuin sinne huutaa."

-Annapurna