Ääripäästä toiseen käy tsemppaajan tie. Eilinen päivä oli uskomaton: Olin täynnä energiaa, voimaa ja inspiraatiota, mistä seurauksena temmoin itseni kuntonyrkkeilytreenien jälkeen vielä puolen tunnin vesijuoksuun. Kuntonyrkkeilyssä tuntui, ettei seinä tule vastaan ikinä, ei edes lopun hillittömissä eye of the tiger-polvennosto-yläsuora-tappotempomätöissä, joiden jälkeen yleensä tuntuu, kuin olisin ollut säkin paikalla koko tunnin. Niin ei! Täysiä vaan, ja tunti tuntui päättyvän ihan kesken.
Jännä juttu sinänsä, että mistä tuollainen johtuu. Olen elämässäni kuitenkin yhteensä harrastanut kuntonyrkkeilyä suhteellisen paljon, ja aina olen tunnin lopussa aivan kaikkeni antanut, maat myyty ja metsät poltettu. Saattoiko se johtua siitä, että olin kivikausidieeteistä luettuani päättänyt korvata päivän aterioilla riisit ja pastat ja potut salaatilla, eikä päässyt syntymään ns. hiilihydraattipöhöä? Vai johtuiko se siitä, että keho on yksinkertaisesti nyt päässyt mukaan, että jes, kuntoilu on best!
Niinhän sitä luulisi.
Viideltä yöllä heräsin infernaaliseen, aivot räjäyttävään, veret seisauttavaan pohjekramppiin, minkä seurauksena piti sitten herättää koko kortteli painokelvottomuuksia keskellä yötä karjuessa, samalla kun painoin tykyttävää ja kivistävää ja polttavaa jalkaa maahan. Nyt on edelleen samainen pohje kuin väkivaltateon jäljiltä, ja punnitsen mahdollisuutta tämän päivän potkunyrkkeilytreenin skippaamisseen. Näin. Vähän kuin nielisi liikaa tavaraa yhdellä kerralla ja sittenpä tihrustetaan itkua että kannattiko.
Vaan niinhän ne sanovat: Urheilija ei tervettä päivää näe.
(Viittasin itseeni juuri urheilijana. Haha. Höhö.)
-Annapurna
Tekstit
#65 Dads
2 päivää sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti