Näin minä vihellän matkallani

Hengissä takaisin jänkhältä, hurraa! Oli ihan uskomattoman hieno reissu, samoiltiin molempina päivinä pitkin Ylläksen upeita maisemia. Lauantaina meni koko päivä, ja sunnuntaina ennen lähtöä käväistiin vielä haahuilemassa pari tuntia metsässä, paistamassa makkaraa ja ihailemassa koskea. Löysin poronsarven! Siitä saisi päheän vaateripustimen eteiseen.

Nyt kuitenkin annan kuvien puhua puolestani, sillä muutoin ei ole juurikaan lisättävää:


C.S.I. Äkäslompolo. Edellisellä vaeltelijalla ei käynyt niin hyvä tuuri. Terkkuja vaan äitille taas.


Yleensä sunnuntaisin makaan omaan kuolaani koristen sohvalla ja syön sipseja XL-koon Nalle Puh-pyjamahousuissa. Tämä oli toisiksi paras vaihtoehto.


Tuota vettä juotuaan vesijohtovesi tuntui hyvin, hyvin surulliselta.


Melkein tunturin huipulla, tiettömällä tiellä.

Kuvia klikkaamalla saa käsittääkseni isommat versiot esiin.

Viimeksi Lapista palattuani vaivuin masennuksen valtaan muutamaksi päiväksi. Kaupunkilaiselämä kulutushysteerioineen tuntuu niin turhalta, pinnalliselta, keinotekoiselta. Kun Lapissa ei tarvitse kuin vetää keuhkot täyteen ilmaa, niin tietää olevansa elämän tarkoituksen äärellä.

Mahdollisimman pian takaisin toivoo pääsevänsä,

-Annapurna

P.S. Loppukevennys:

Takaisintullessa satoi räntää, nytkin ovat loskalumet maassa. Väsynyt keskustelu eilisiltana kotimatkan puolivälistä:

Neiti a: Olispa kesä.
Neiti b: Niinpä! Kesä, ja miinus kymmenen kiloa, ja päissään!
Neiti c: No joo, kun olis ees päissään!

Eli kuukauden juomattomuus on tähän asti tuntunut hyvältä, vaan Lapinkaipuu alkoi muuttua takaisin kaupunkiin tultaessa vallan joksikin muuksi kaipuuksi... Nyt on oltava vahva.