101 blogitekstiä

Huomasinpas tuossa sellaisen homman, että viimeisin merkintä oli sadas laatuaan tässä blogissa. Menipäs hyvissä tunnelmissa se, joten nyt otetaan vähän takaisin.

Kiinnitettyäni taas huomita syömisiini, oli tänä aamuna paino pudonnut jo lähelle entistä. Kyllähän tuon tietää, ettei noin pienistä vaihteluista pitäisi stressata, mutta voi hyvää päivää, että se silti ärsyttää.

Kerronpas tässä inspiroivan tarinan viime viikonlopulta. Olin Kemissä äitin patojen äärellä, ja siellä tuulisia katuja lasketellessani huomasin erään kaupan ikkunassa pukineen, jota jäin ihmettelemään toviksi. Edelleen olen häpeäksi kaikille maailman naisille shoppailuinnollani, inhoan sitä edelleen hyvin paljon. Varsinkin tähän aikaan vuodesta sovittaminen on tuskallista, kun tukka on littana, iho on kalpea, ulkona on kylmä ja sisällä on kuuma, ja vaatteita sovittaessa täytyy ensin ähertää kainalot litisten ja itkua tihrustaen ahtaissa sovituskopeissa sata kiloa vaatteita pois päältänsä, vain todetakseen että kyllä, ihan liian pienet on nämä housut, puenpa takaisin ylleni vain hakeakseni kokoa isommat, ja sama show alusta. Fy fan!

Joka tapauksessa, tämä pukine jäi jotenkin kukkumaan mieleen vielä matkaa jatkaessani. Parin tunnin päästä päätin rykäistä ja käydä sovittamassa sitä, eipä tuo muuten jättäisi rauhaan.

Kaupassa etsin vastaavia mekkoja turhaan: kävin kysymässä tiskiltä, jossa myyjä osasi kertoa näyteikkunan kappaleen olevan viimeinen laatuaan, ja että se on kokoa (...) 36. Mutta että sen saattoi kyllä hakea, jos halusin sovittaa sitä.

36. Aika paha. No, samahan se on kokeilla.

Ja tältä se näytti:


(Tämähän siis ei tee tästä muotiblogia. Kuvan funktio on vain havainnollistaminen. Kyllä!)

Hitusen aavistuksen makkarankuori, nyrkkeilemässä saa vielä kerran jos toisenkin käydä, mutta sen verran täydellinen kapistus, että pakkohan se oli korjata pois kuljeksimasta.

Kokoa 36! Awesome! Kelpaa tällaisen laittaa blogin sadanteenensimmäiseen merkintään.

-Annapurna