perjantai 5. helmikuuta 2010

Kiitos

Me suomalaiset olemme siitä jännittävää kansaa, että me emme kiitä tai kehu. Hyvin tehdyn työn palkkio on hiljaisuus. Virheistä sen sijaan saa ihan varmasti haukut.

Tuumiskelin tätä asiaa erään tuttavani kanssa pitkällä automatkalla. Olemme myös siitä nastaa sakkia, että jos joku tietää olevansa hyvä, taitava ja lahjakas, niin sus siunatkoon, mikä kuspää. On vähintäänkin oikeutettua puhua kyseisestä ihmisestä selän takana niin paljon kuin ikinä äänihuulet kestävät, että huhhuh mikä ääliö.

Vahvaa itsetuntoa ja -luottamusta ei saa ilmaiseksi. Olen viimeisen puolen vuoden aikana mennyt kuin höyryjuna tai jäänmurtaja elämän jokaisella alueella, eikä saavutuksistani vähäisin ole huomattava painonpudotus. Siihen on kuitenkin tarvittu roppakaupalla itseluottamusta ja itsepäisyyttä. Tämän merkinnän haluankin omistaa taustatekijöille, joita ilman en voisi ajatellakaan olevani nyt tässä.

Annapurna esittää: KIITOS OLKOHON!

-Peruskoulun koulukiusaajat - Te piruparat, jotka pahalta ololtanne ette muuta tekemistä keksineet, kuin hiljaisten, ulkoisesti ja henkisesti muottiin sopimattomien lapsien jatkuva nälviminen, ilkkuminen, perään huutelu ja henkilöön menevien solvausten väsymätön mutta ah-niin-laimea-kehittely. (Vai onko teistä erityisen mielikuvituksekasta saati osuvaa huutaa pitkätukkaiselle tytölle, että vitun hippi, oliks Woodstockissa?)

Kiitos siitä, että ette ikinä päästäneet minua viileisiin jengeihinne polttamaan tupakkaa opettajalta piilossa aidan taakse tai juomaan R-kioskilta varastettua kaljaa.

-Peruskoulun opettajat - Te, jotka suljitte silmänne kaikelta, ja parhaimmillanne jopa lähditte juttuun mukaan. Te, jotka ette edes yrittäneet kuulla tarinan kahta puolta, vaan jotka pelkurimaisesti väistelitte vastuutanne, ja näin osoititte pelkäävänne kymmenvuotiasta luokan pikku tyrannia. Erityisesti lämmöllä muistelen sitä mieshenkilöä, joka jakoi meille t-paidat erään kampanjan merkeissä, katsoi minuun ja sanoi kuin itsekseen, että "sinä oot varmaan kokoa L."

-Peruskoulun liikunnanopettajat - Teidät lasken aivan omaksi ryhmäksenne. Telinevoimistelu(un pakottaminen), hiihto(on pakottaminen), uinti (vaikka sanoin, että on menkat). Erityisen kiitollinen olen hiihtokilpailuista ja niistä tilanteista, kun open pikku lellikkit saivat valita joukkueet pallopeleissä. Ensin valittiin bestikset ja nopeimmat juoksijat. Oletteko itse joutuneet koskaan seisomaan viimeisenä valittavana? Vai jouduitteko seisomaan liikaa? Toivottavasti nukutte yönne hyvin.

-Kaikki ne ihmiset, jotka lähinnä pyörittelivät päätään kun kerroin elämäntaparemonttiin ryhtimisestä. Mitä enemmän te muljauttelitte silmiänne, sitä varmempi minä olin pystyväni tähän.

-Eräs entinen työpaikkani - Voitte vain kuvitella.

-Lukuisat miehet, varsinkin se yksi mies, joka loppukesästä otti asiakseen kertoa, kuinka minun "perse on levinnyt aika reippaaseen tahtiin siitä lähtien kun tavattiin ensimmäisen kerran. Kyllä sä tiedät että se on totta!"

Vielä kerran yhteinen kiitos teille kaikille. Ilman teidän elämänmittaista läsnäoloanne minusta ei olisi kasvanut näin määrätietoista ja tarpeen tullen itsepäistä nuorta naista.

Toivottavasti teillä kaikilla menee oikein hyvin valitsemillanne teillä.

-Annapurna

P.s. Oli minulla peruskoulussa muutama opettaja, jotka ansaitsisivat aivan erillisen kunniamaininnan loistavasta työstään. Muutamalla timantilla yleisen kuran seassa on kauaskantoinen merkitys oppilaan elämään. Ajatella, jos kaikki opettajat olisivat niin omistautuneita työlleen. Miten monelta itketyltä yöltä ja murskatulta itsetunnolta oltaisiin vältytty.

8 kommenttia:

  1. Jälleen kirjoitus, johon on luvattoman helppo samaistua, ikävä kyllä. Laskeskelin jokin aika sitten, että minua on kiusattu yli puolet elämästäni. Tilanne kääntyy kiusaamattomuusajan hyväksi vasta parin vuoden kuluttua. Melkein masentavampaa kuin rattijuoppotilastot.

    Olisi kyllä ihanaa istua yleisön joukossa ja seurailla ihmisten ilmeitä, jos joku pitäisi tällaisen kiitospuheen Emmy-gaalan tai muun vastaavan uutispaukun yhteydessä! :)

    VastaaPoista
  2. Meillä pelattiin liikuntatunneilla koko kevät aina pesäpalloa joka fucking tunti. :( Minä en osunut palloon ja olin hidas juoksija ja vielä huono heittämäänkin, joten minut valittiin joka kerta viimeisenä. Kamalat traumat! Olisi sitä muutakin liikuntaa ollut, mutta ei - aina pesäpalloa. Olin hyvä uimari, mutta uimassa käytiin kerran syyslukukaudella ja kerran kevätlukukaudella. :(

    Ala-asteella mulla oli vaaleanpunainen untuvatoppatakki ja yksi rinnakkaisluokkalainen huuteli "mitä pikku-possu". Meni todella pitkä aika ennenkuin pystyin laittamaan päälleni mitään vaaleanpunaista. Enkä ollut edes lihava, se oli vaan sellainen pullea takki. :( Yksi entinen koulukiusaajani on nykyään huumeidenkäyttäjä. Olin todella vahingoniloinen kun kuulin ja sain kuulla paheksuntaa että miten voin vuosien jälkeen kantaa kaunaa. Mutta kyllä se kiusaaminen uppoaa syvälle ja pysyy siellä.

    Olin vuonna 2005 painonvartijoissa ja laihdutin 25 kg. Sain töissä kuulla ivallisella äänensävyllä että "nauti nyt ulkomuodostasi niin kauan kuin voit, että se ei tule kestämään". Ja niin vaan olen näyttänyt pitkää nenää noille kommentoijille ja olen saanut pidettyä kilot pois. Mitä nyt aina silloin tällöin joulun aikaan ja kesän grillaus/jäätelökaudella tulee muutama kilo ja karistan ne sitten aina pois.

    VastaaPoista
  3. Hieno teksti, taas. Läpytiläpyti! :)

    Hyvä että osaat ajatella tuon kaiken kauheuden positiivisena voimavarana etkä ole katkeroitunut. Noin käännetään tappio voitoksi, hyvä hyvä! :)

    VastaaPoista
  4. Aivan järkyttävää luettavaa Hiramundan ja Annikan kommentit. Kaikenlainen elämässä kiusaaminen on sellainen asia, joka saa kyllä veren kuohahtamaan alta aikayksikön, kun yleensä kiusaamisen syy on joku niinkin tärkeä asia, kuin vääränlainen takki tai kykenemättömyys juoksemaan yhtä nopeasti kuin muut. Sitten saadaan pelätä kouluihin ja kauppakeskuksiin tai minne ikinä mentäessä nujerrettujen kostoa, ja psykologit kallistelevat päätänsä että voi voi, kiusaaja on yhtälailla uhri.

    Tuo vahingonilo on muuten jännä juttu. Vaikka toisten onnettomuudesta ei saisi iloita, en voi sille mitään, että nykyään kun näen näitä peruskoulun pikku perkeleitä lähikaupassa Kemissä käydessäni, ja jo kauas näkee mitä ala-asteella alkanut säännöllinen tupakointi ja ties millaiset muut elintavat ovat saaneet aikaiseksi, niin tulee hyvin vahva kiusaus mennä kertomaan, miten helvetin hyvin itsellä menee, ja miten itse oikeastaan elän unelmaani.

    Näin muuten tätä kyseistä ala-asteella minulle L-kokoista paitaa tyrkyttänyttä mieshenkilöä Tapaninpäivänä ravintolassa. Ensimmäinen, mitä henkilö minulle sanoi, oli: "Sinähän oot kasvattanu tissit!" Ja tällainen ihminen saa tehdä työtä kehitysvaiheessa olevien nuorten kanssa...

    Laura, jos katkeroitus, niin sehän tarkoittais että ne voitti.

    Niin ja Hiramunda, jos joskus voitan jonkun tärkeän palkinnon, lupaan toistaa tämän puheen suorassa lähetyksessä! :D

    VastaaPoista
  5. Kiusatuksi joutuminen on kyllä tympeistä tympeintä. Mutta tietenki suurin voitto tulee aina (ehkä) kiusatulle, ku pystyy (ehkä) näyttään pitkää nenää tyhmille kiusaajille! :)

    VastaaPoista
  6. "You'll meet them all again on their long journey to the middle."

    Kai se panee kiusaamaan kun jo pentuna tajuaa että on keskinkertainen mitättömyys josta ei koskaan tule mitään erityistä. Lapsena sitä olisi itsekin halunnut kuulua massaan ja olla niinkuin muut, saada hyväksyntää, mutta nyt olen todella tyytyväinen etten koskaan oikein sopeutunut koska siten minulle pääsi kasvamaan omat aivot ja oma persoonallisuus. Enkä ihan vähästä lannistu, eikä esillä oleminen ja mielipiteensä sanominen pelota koska silmätikkuna olemiseen on tottunut. ;)

    Mulla ei kyllä ole kokemusta mistään vakavasta koulukiusaamisesta, ja voin vain kuvitella mitä se tekee ihmiselle. Mutta "leikkimielinenkin" naljailu ja ulkopuoliseksi jääminen tuhosi kyllä itsetunnon muutamaksi vuodeksi aika tehokkaasti. Vaan sitten kun pääsi pikkuympyröistä ulos ja tajusi että vika ei ollut minussa vaan muissa, ja täällä muualla minusta kyllä tykätään, niin voi sitä voimaantumisen määrää. Nykyään en niinkään kanna kaunaa, mutta en myöskään sure sitä jos menneisyyden ääliöillä menee huonosti samalla kun itse elän juuri sellaista elämää kuin aina halusinkin. Että ääliöt nolla, meikä sata! :D

    VastaaPoista
  7. Pienenä viihdyin mummulan kanalassa katselemassa kanojen touhuja. Kiinnitin huomioni siihen kuinka siellä oli vihattuja yksilöitä, joita toiset nokkivat surutta. Lopulta ne nokittiin hengiltä ja taas löytyi uusi heikoin yksilö toisten nokittavaksi. Yritin parhaani mukaan auttaa näitä kiusattuja yksilöitä ja yritin antaa ruokaa. Eiväthän nuo raukat päässeet edes syömään, kun joku oli heti nokkaisemassa niskaan kivuliaasti. Mummu yritti sanoa, että se on luonnon laki, enkä voi sille mitään. En ikinä unohda yhden kanan onnellista ja kiitollista katsetta, kun annoin sille ruokaa ja yritin huolehtia siitä. Muut kanat kävivät kahta kauheammin sen kimppuun sen jälkeen. :( Niin ne vaan ovat ihmisetkin ihan yhtä julmia "heikommille". :(

    VastaaPoista