Kannatti herätä!

AH!

Vuoden viimeinen aikainen herätys sai minut sellaisiin mielenliikutuksiin, että päätin punnita itseni. Jo tutuksi muodostunutta mantraa hoin päässäni, että älä masennu: nyt on takana neljä rankkaa treenipäivää ilman lepoa, joten lihakset lilluvat sellaisessa nestemäärässä, että ei oikeastaan kannattaisi edes punnita. Ja tunteehan sen, kun kaikkialta kolottaa.

Vaan! Pappadapapdpapaam, tänään meni viimeinkin rikki se sitkeä viiden kilon raja. Tänä päivänä olen pudottanut painoa 5,1 kiloa syyskuun alusta lähtien. Pitkään ja sitkeästi se roikkui siinä kolmen ja puolen-reilun neljän kilon tuntumassa, vaan nyt oli aika ottaa se askel.

Jostain kuulin sellaista pikkulintujen liverrystä, ettei ole hyväksi ihmiselle saati painonhallinnalle treenata koko ajan vain naula päässä ja syödä joka päivä samalla tavalla, kun keho tottuu siihen, plus tietysti se tosiasia, että rankan treenin jälkeen lihakset joutuvat jonkinlaiseen lievään tulehdustilaan, jota sitten korjaillaan kehon nesteillä. Että parempi olisi pitää seassa kevyitä kausia, ja ruokamäärääkin vaihdella siten, että joinain päivinä paukauttaa kevyesti sen yli 2000 kilokaloria.

Ja mikäs onkaan tähän ihmiskokeeseen joulua parempi aika! Tämän viikon vielä treenailen kuin mielipuoli ma oisin, ihan vain senkin takia, että olen täysin hurahtanut tuohon nyrkkeilyn maailmaan. Eilen löysin itseltäni olkapään! Ja on ihanaa, kun painellessa alkaa mahassakin tuntua jossain tuolla peitteiden alla jotain... mitä ne ovat... lihaksia?!

Sellainen aina on minusta jotenkin järjenvastaista toimintaa, kun valitetaan että "treenaan hulluna ja vyötäröstä on lähtenyt kymmenen senttiä kahdessa viikossa, mutta paino ei putoa! Yhyy mitä teen väärin!" Ihan kuin se vaaka olisi jokin kaikkivaltias ylijumala, hoosianna Daavidin poika. Samahan se vaikka painaa sata kiloa, mutta menee kaksi kokoa pienemmät farkut päälle, ja on huippu olo! Kansalaiset: järjen käyttö on sallittua!

Mutta sanokaa minun sanoneen, ensi viikolla pyyhällän Lappiin väljemmille vesille lapsuuden huudeille. Sielläpä sitä sitten kiskaistaan pyjamahousut kainaloihin asti, syödään niin paljon että pahaa tekee, sivussa käydään ehkä vähän kinkunsulattelukävelyillä, mutta tiedossa on 100% laiskottelua aina Tapsan tansseihin asti. Niin ja tokihan kuusen hakeminenkin on miehistä työtä, josta tässä tapauksessa eräät makeat mimmit ovat suoriutuneet loistavasti kirveen ja sahan (ja laittomien räjähteiden) avulla jo kymmenkunta vuotta. (Se on sitten asia erikseen, mitä siitä kuusesta on jäljellä, kun se joka vuosi rimpuillaan siihen iänikuiseen, maailman epäkäytännöllisimpään kuusenjalkaan...) Että pokasaha soittaa ja justeeri soi, kaloreita lasketa nyt ei, hoi hoi hoi!

-Annapurna