tiistai 15. kesäkuuta 2010

Give me fire!

Tässä se nyt on, viimeinen merkintäni tähän blogiin. Sen tekeminen on osoittautunut yllättävän haastavaksi - olen aloittanut muutamaan otteeseen, mutta pyyhkinyt kaiken pois, koska haluan nyt sanoa asiat jotenkin... Oikein.

Minulla on takanani aivan mielipuoliset yhdeksän ja puoli kuukautta. Vähänpä tiesin sinä hetkenä, kun tätä blogia perustin, mitä kaikkea se tulisi olemassaolonsa aikana näkemään, millaisia ajatuksia se tulisi pitämään sisässään, ja millaisia muutoksia se saisi aikaiseksi. Sanottavaa tuntuu olevan niin paljon, että katson parhaaksi jakaa ajatukset useampien alaotsikoiden alle.

Hyvät naiset ja herrat, viimeisen kerran. Annapurna-täti esittää:

Mielipuolinen yhteenveto

Osa 1 - Olinko tuo minä?

Totuushan on, että omalle laihtumiselleen tulee sokeaksi. Jos minulta kysyttäisiin, olen edelleen saman kokoinen, kuin aina ennenkin. Sellainen, kuin näissä kuvissa:


Uskokaa tai älkää, tässä olen pyörähtämässä pikaisesti kuppilassa ennen kotiinmenoa. Olen! En muuten ole raskaana. Tuota mahaa katsoessani melkein toivoisin olleeni.


Ilosaarirock-hekumaa aistittavissa. Laiturilla on hyvä olla mukana vararengas. Paljastettakoon, että tuo vyö ei tänä päivänä enää pysy päälläni. Todella ikävää...


Freesi nuori nainen alkukesästä 2009.


Kesällä 2008 oli suurinta hupia ottaa kuvia, jotka olivat saaneet innoituksensa 1900-luvun alun ryhmäkuvista. Tiedättekö ne isoäitien laatikoista löytyvät luokkakuvat, joissa kaikki näyttävät sieluttomilta, ilottomilta, nujerretuilta ihmisraunioilta? Eipä siinä, ei paljon olisi hymyilyttänyt, jos olisin tiennyt ja tajunnut, miltä oikeasti näytän.

Ja sokerina pohjalla: Kuva, jonka löysin sattumalta tietokonetta siivotessani, jonka olemassaolosta en tiennyt, ja joka sai minut nyt - melkein vuosi kuvan ottohetkestä myöhemmin purskahtamaan spontaaniin nauruun, vaan sittenpä meni käsi suun eteen:



OIKEASTI! Mitä helvettiä?! Mitä minun mahalleni on tapahtunut? Missä välissä? Kenen luvalla? Miksi kuvassa on stetsoneita? Ennen kaikkea: Miten on mahdollista, että minä en ole huomannut tuota?

Kun selaan näitä kuvia läpi, en voi kuin kiittää sitä kännistä mieshenkilöä, joka elokuussa 2009 totesi näinkin kauniisti: "Se on sulla tuo perse levinnyt aika reippaaseen tahtiin siitä asti, kun ollaan tavattu... Siis kun silloin kun tavattiin, niin olit semmonen tikku, mutta nyt minäki alan kiinnostua susta, kun tykkään vähän rehevämmistä naisista!" Siitä kaikki alkoi. Silloin heräsin. Että terveisiä vaan HKK:lle - Tarjoan kossupullon, kun nähdään!

Osa 2 - Uusi maailma

Johonkin toimenpiteisiin oli siis ryhdyttävä. Painoindeksin mukaan en ollut ylipainoinen, mutta joku minussa puhui, että tälle elämäntyylille on laitettava stoppi. Nyt kun se on vielä helppoa. Syyskuun 2009 asti olen opiskellut itsenäisesti sellaisen määrän ravitsemus- ja liikuntaoppia, että olen hetkittäin jopa harkinnut lähteväni syventämään tietojani jonkin koulun piirissä, ja että saattaisin joskus elämässä jopa tehdä tätä työkseni - ohjata ihmisiä oikeille raiteille. Jos minä pystyn tähän, siihen pystyy hitto vie kuka tahansa.

Osa 3 - Autuaasti ahdistunut

Ruokavalioremontin ja liikunnan aloittamisen seurauksena painoa putosi siis kymmenen kiloa. Tarkalleenottaen tänä aamuna pudotusta oli tapahtunut 10,3 kiloa. Se ei ole paljon, mutta se on helvetin merkityksellinen kymmenen kiloa, kun painoa pudotetaan normaalipainon sisällä. Yhden kummallisen havainnon olen kuitenkin tehnyt: Itsetuntoni ulkomuotoni suhteen oli parhaimmillaan silloin, kun olin juuri saanut painoni seitsemänkymmenen alapuolelle - kun pudotusta ei ollut tapahtunut kuin muutama kilo.

Nyt, kun olen käytännössä terveyteni kannalta ihannepainossa ja fyysisesti (ja henkisesti) paremmassa kunnossa kuin herran aikaan, olen huomannut kuitenkin vertailevani itseäni vaatekuvastojen beibeihin. Tällaista en ole varsinaisesti ennen tehnyt, varsinkaan viime vuosina, kun huikean hoikat tytöt ovat tuntuneet olevan kuin vieraalta planeetalta, täysin minulle tavoittamattomissa. Olen lähinnä naureskellut syöväni tuollaisia aamupalaksi.

Nyt kuitenkin hoikkien, timmien naisten pursuaminen (koliseminen?) ovista ja ikkunoista tuntuu jotenkin ahdistavalta, kuin ne vaatisivat minua karistamaan vielä viimeiset löysät vyötäröltäni, lenkkeilemään useammin, huolehtimaan lihaskunnostani paremmin, syömään enemmän raejuustoa ja vähemmän sitä ja tätä ja tuota.

Vaan arvatkaapas mitä? Juuri tuosta ajatuksesta kehittyvät - jos nyt eivät syömishäiriöt, niin ainakin pakkomielteet. Sellaiset tilanteet, kun ihmisille iskostuu aivoihin sellainen refleksi, joka laskee jokaisen aterian kilokalorimäärät, ennen kuin mitään menee lähellekään suuta. Minä olin tänään vähän alakuloinen, ja naistenlehtien "selätä tunnesyöminen"-artikkeleita uhmaten ammensin kitaani bebee-leivoksen hyvän teen kanssa, ja iltapalaksi vetelin vielä hyvällä omatunnolla hevosen satsin kermarahkaa. Nam nam, luuviulut! Ite ajattelin nauttia elämästäni! Olisinko todella onnellisempi, jos painaisin kaksi kiloa vähemmän? Niinpä.

Osa 4 - Kilokalorihässäkkä

Tätä ei voi tämän selvemmin sanoa. Jos ette ole ammatiltanne kehonrakentajia tai urheilijoita, tai ette treenaa maratoonia varten, heittäkää koko kilokalorihysteerialla vesilintua. Minun luvallani! Itse jaksoin laskea niitä ehkä kuukauden, mutta eihän siitä nyt tule mitään, jos aletaan syynäämään, että jos tässä pihvissä on nyt niinku kaksisataa kilokaloria, niin saanko ottaa myös kastiketta, vai ylittyykö päivittäinen suositukseni kahdellasadalla. Hulluksi voi tulla monella tavalla! Kyllä kroppa tietää, mitä se oikeasti tarvitsee, ja paljonko. Sille täytyy vain antaa mahdollisuus saada äänensä kuuluviin lisäainesotku"ruokien" myllerryksen alta.

Osa 5 - Where are we going from here?

Annettuani kropalleni aikaa maiskutella tätä uutta elämäntyyliä, elämme nykyään melko mukavassa yhteisymmärryksessä. Tämän päiväisen Bebee-leivoksen jälkeen on ollut ellottava olo mahassa, mutta puhuin asian selväksi kroppani kanssa. Leivoksesta saamani nautinto oli sillä hetkellä tämän pienen ellotuksen arvoista, mutta huomenna sitten taas startataan päivä oikein muhevalla spelttipuurosatsilla, ja illalla mennään nyrkkeilemään. Näin vuorotellen toteutamme erilaisia tarpeita, ja kaikki pysyvät kutakuinkin tyytyväisinä.

Pitemmän tauon jälkeen hikiurheiluun palatessani kroppani palkitsee minut uskomattomilla se ja tämä ja tuo-hormooniryöpyillä, joista saan päälle aivan sanoinkuvaamattoman fiiliksen - kuin koko olemassaoloni huutaisi ylistyslaulua liikkumiselle. Tämä on sellainen asia, jonka en todellakaan uskonut olevan mahollista omalla kohdallani. Suosittelen kokeilemaan - nykyään voin ihan hyvin jättää viikonlopun riennot väliin, että voisin käyttää päivät tehokkaasti liikunnan ja hyvän ruoan parissa. Ja jää rahaa muuhunkin!

Uskon maltillisen asenteen olleen avainsana onnistumisessa. Jossain vaiheessa mietin, että kun mekko mahtuu päälle ja olen valmistujaiset tanssinut, menen ensimmäisenä grillille ja ostan isoimman mätön, mitä rahalla saa. Vaan kävikin niin, että valmistujaispäivä oli ja meni, ja kotimatkalla nappasin grilliltä mukaan pienet ranskalaiset. Valmistujaisista on nyt aikaa kolme viikkoa, mutta en todellakaan osaisi kuvitella palaavani nyt entiseen. Se ei vain ole vaihtoehto. Kaiken tämän jälkeen, kaikesta tänä keväänä tapahtuneesta mielettömästä ryöpytyksestä huolimatta minulla on helposti kaikin puolin parempi olo kuin aikoihin. Olen pääsääntöisesti tyytyväinen ja iloinen, ja voin sanoa viihtyväni tässä menopelissäni ja elämässä sen ympärillä.

Osa 6 - Niin, se mekko... Mitenkäs sille kävi?

Tässä ne ovat: 26. toukokuuta valmistuin medianomiksi (amk), ja mahduin kuin mahduinkin neljän vuoden takaiseen yo-mekkooni. Käytännössä laihduin koosta 40-42 kokoon 36.


Täpinöissään odottelemassa papereiden saamista.


Tässä sitä mennään, vihoviimeistä kertaa.


Time may change a lot, but some things, they stay the same. Korkeakoulutettua karaokelaulantaa, hell yes!

Harmi sinänsä, ettei minulla ole näyttää ajatuksen kanssa otettua kokovartalokuvaa itsestäni kaiken tämän jälkeen. Näyttääkseni kuitenkin edustavamman puolen uudesta kuontalosta, piti oikein erikseen yrittää olla hetki aloillaan, että saisi tuoreen pärstäkuvankin tänne. Pakkohan tuo on myöntää, että terveellinen elämäntapa näkyy ennen kaikkea naamassa - vai mitäs tuumaatte, kun vertaa vaikkapa näitä:



Jäätävää.

Osa 7 - YLÄTYYS!

Mainitsinko jotain jostain yllätyksestä vähän aikaa sitten? Totta maar! Nytpä on tullut aika paljastaa tuo hehkuttamani asia, jonka takia itsekin jouduin muutamaan otteeseen nauramaan ääneen ja puistelemaan päätäni, että mitäs helvettiä tässä nyt oikein tapahtuu.

Myönnettäköön tässä vaiheessa, että olen aina lukenut mielelläni terveysaiheisia lehtiä. Erityisesti mieleeni on jäänyt vuosien takainen juttu jostain lehdestä, jossa nuori nainen jakoi muutoskertomuksensa "pullahiirestä jumppaohjaajaksi." Olen aina lukenut näitä juttuja ahnehtien, kadehtien, haaveillen ja aina hetkeksi motivoituen.

No.

Nythän on niin, että syksyn saapuessa lehdet putoilevat maahan, ja kauppoihin ja kioskeihin putoilee KG-niminen lehti, jossa minä olen kertomassa oman tarinani, omassa persoonassani. Olin juuri viikon Helsingissä, jonka ohessa kävin vähän irvistelemässä kameralle Otavamedian studiolla. Oli ihan huikea päivä, kuljin siellä silmät yhtä ammollaan kuin suu, enkä olisi ikinä halunnut lähteä pois. Otin kuviakin, mutta en tietenkään osannut siirtää niitä kännykästä tietokoneelle, joten joudun pyytämään teitä luottamaan mielikuvitukseenne, kun paikalla on hirveä liuta ihmisiä: meikkaaja, stylisti, AD, valokuvaaja, assari jos toinenkin, toimittaja, ja minun lisäkseni kaksi muuta kuvattavaa. Lisäksi paikalla pyrähti välillä kiireisesti tärkeän oloisia ihmisiä. Meikkaajan pöytä pursusi meikkejä, hallimaisessa studiossa oli kauhea kasa kaikkea, mitä olisin tuoreena medianomina halunnut mennä hypistelemään; ja rekkitolkulla vaatteita ja ja ja vaikka mitä!

Että kyllä: vuosien ahkeran haaveilun jälkeen se olen sitten minä, joka irvistelee elokuun (tai syysuun) lopulla ilmestyvässä KG-lehdessä ja kerron, että hjuu, tulihan tuota tehtyä kaikenlaista. Sole poka ko tehhä.

Minä? Akkainlehdessä? Kertomassa laihdutuksesta...?

...

Mitäs siihen sanotte, häh?

Osa 8 - Loppusanat

Tämä on nyt sitten loppu. Tämä blogi lopettaa päivittymisensä tähän merkintään. Minulla on uusi idea muhimassa, ja jahka uusi blogi avautuu, tulen ilmoittamaan siitä täällä. Että stay tuned, vaikka tältä erää alkaa olla sanottavat sanottuna!

Yksi sellainen tärkeä juttu pitää vielä saada itsestään puserrettua ulos, vaikka kello alkaa olla vaikka miten paljon. Nimittäin sellainen asia kuin armeliaisuus ei saisi unohtua tässäkään asiassa. Me ihmiset olemme sellaisia, että vertailemme itseämme toisiimme, ja ruoskimme itseämme henkisesti, jos epäonnistumme matkallamme ollaksemme kuten muut. Kuvia katsoessa sitä kiinnittää ensimmäiseksi huomiota itseensä: Ai kamala, miten kauhealta minä näytän. Luojan kiitos emme arvioi toisiamme samanlaisella julmuudella. Olen monesti painiskellut tämän asian kanssa: loukkaako minun laihduttamiseni ja tapani puhua itsestäni läskinä oikeasti ylipainoisia? Tämä ei missään nimessä ole tarkoitus: loppujen lopuksi kysehän on vain siitä, miten ihminen viihtyy omissa nahoissansa. Eikö näin? Mutta sitten taas samalla: oppiapa suhtautumaan itseensä, kuten lähimmäisiinsä. Ohittaa pikkuviat, ja nähdä vain ne asiat, mitkä tekevät meistä toisillemme tärkeitä.

Pitäisi varmaan osata sanoa jotain kauhean fiksua, mutta uskon sanoneeni jo kaiken tarpeellisen tämän kuluneen yhdeksän ja puolen kuukauden aikana. Tuossa ajassa olisin muuten ehtinyt pusertaa vauvan maailmaan. Ehkä jollain tavalla olenkin onnistunut luomaan uutta elämää. Uutta elämää itseeni. Olen uudistanut itseni, olen Annapurna 2.0. Yes, I did smack the fatso. Joten nyt, elämä:



Give me fire!

-Annapurna

12 kommenttia:

  1. Voi että nää oot niin paras muijja!

    Kirjoitat hyvin :) Ehdottomasti pitää seuraavaa blogia seurata kans. Täällä lukemani tekstit on saanu aina hykerrystä ja korskahtelua aikaan minussa, sillä tavalla että, minä koen voivani samaistua ja siksi naurattaa. Lol. Oon hiton ylypiä sinusta nainen. Ja äimän käkenä tuosta naistelnehni-jutusta! Ja siinä oli muuten niin vakuuttava typo, etten edes korjaa sitä.

    Minä haluan sinun kanssa nähdä ja pakista menemään maailman tyylistä, ja elämistä ja eläimistä. Mikä on SUN lempiKOIRA<3rotu??=) Elikäkun nuo tanssisi jäi välistä minulta, nii oisko vielä viimoset onnitteluskumpat ja -humpat heinäkuussa torilla, jos minä tuon pullon kuohuvaa ja raakkuvan nauruni?

    VastaaPoista
  2. Aivan upiaa Annapurna 2.0!! Annan seisaallani täällä sulle aploodit, ja edelleen haaveilen ja yritän päästä omasta Osasta 1 Osaan 2. Upiaa! <3

    VastaaPoista
  3. Sää oot niin mun idoli :)!! On ollut mahtavaa seurata tätä matkaa. Kiittooooos!

    VastaaPoista
  4. Kiitos kaikille, jotka seurasitte matkaa jossain vaiheessa! Se täytyy sanoa, että ilman tätä blogia ja sen luomaa ns. sosiaalista painetta olisi melko varmasti jäänyt tämäkin reissu reissaamatta. Mutta kun piti päästä kirjottamaan, varsinkin sillon alussa, että hähää, kyllä, meikä on vielä maailmankartalla! Suosittelen kokeilemaan. :)

    Kirjotin tän jutun kolmelta viime yönä, lueskelin sitä äsken läpi ja alko hävettää typot ja taivutus- ja aikamuotovirheet, antakaa anteeksi! Olen vain ihminen! :D Yritin blokkailla pahimmat mokat vähän vähemmälle...

    NII ja Elina: Skumppaa taikka kuole! Jessöör!

    VastaaPoista
  5. Mulla alako vahan itkettaan tata lukiessa! Oon ihan tosi ylpia susta ja tata blogia on ollu ihan mahtavaa lukia.

    Ootan kovasti uuden blogin ilmestymista! :)

    VastaaPoista
  6. Äääyy! Ei saa sanoa tuollaista, tulee itelläki iha että aaaw! :D

    Pitää rykäistä se uusi blogi pian pystyyn, jää kyllä iso palanen puuttumaan elämästä nyt. Ja saatan jopa ehtiä ajoissa kaikkiin tapaamisiin! Ei vetele tämmönen peli!

    VastaaPoista
  7. Lerssijengi onnittelee hienosta suorituksesta ja pyrkii sivistämään jäsenistöään blogisi tarinalla.

    VastaaPoista
  8. Tätä pysähdyttävämpää huomionosoitusta ei voi yksilö osakseen saada. Kyynelsilmin Annapurna kiittää.

    VastaaPoista
  9. Täytyy kyl taas sanoa, että vau ja vou ja onnea!!! :D Ihan mahtavaa. Ja toivottavasti oot mahdut mekkoon viel neljän vuoden päästä :D

    Ja muuten tuosta, et ei tajua itse sitä, kuinka on lihonut/isontunut, niin valitettavasti totta se on, kun eihän ne kilot yhdessä yössä tule (nim. kokemusta on).

    Mut täytyy kyl sit lukee se lehtijuttu :D

    VastaaPoista
  10. Wau!

    Luin just tän sun blogin-päätöksen ja voin sanua kun olen nähnyt sut nyt kerta livenäkin, et wau.

    En sillon tavatessamme tiennyt tästä mitään yhtään, vaikka eipä se mtiään ois vaikuttanutkaan siihen millasen kuvan itsestäs annoit. Hyvän siis, todella hyvän. Itsevarman, ilosen, onnellisen ja kauniin kuvan. Mulle jäi susta sellanen fiilis et osipa kiva olla tuon ihmisen kaveri :)
    Olit tosi mukava ja mielenkiintonen persoona, toivottavasti törmätään joskus jossain.

    Ja sitten vielä tästä tekstistä: kun kirjotit ettei sitä itse huomaa miltä näyttää, mulle on käynyt tämä sama asia, mutta toisinpäin, itse kun pudotin "vahingossa" 16kiloa pari vuotta sitten, ja katsoessani peiliin, en koskaan kokenut olevani laiha, en koskaan. Vasta kun ihmiset mun ympärillä alko avoimesti itkemään huolesta, tajusin itsekkin et nyt tälle asialle on PAKKO tehä jotain, mun tie "normaalipainoon" (jota en varmaan painoindexin mukaan saavuat koskaan koska olen tällanen pieniluinen) oli vaan kamala, kamala kokemus, mutta oon nykyään kuitenkin myös itseeni tyytyväinen. Oon terve.

    Ja sen haluan vielä sanoa, että oon samaa mieltä tuosta kaloreiden tuijottelemisesta ja ruokaan liian kriittisesti suhtautumisesta, se jos jokin saa ihmisen pään sekaisin, ja siksi nykynuoriso onkin menossa huonoon suuntaan ja lehdet ja mainokset ruokkii sitä "ihannenaisen" vartaloa joka on täyttä paskaa.
    Terveelliset elämäntavat, monipuolinen ruokavalio ja liikkuminen, ihan vaan arkiliikuntakin, on ne elämän A ja O ja ne riittää. Pidä sieki niistä kiinni ja nauti elämästä jooko?

    Alan luken sun uutta blogia nyt koska musta on kiva päästä seuraamaan sun mailman menua :)

    halauksin jenni

    VastaaPoista
  11. No Jenni, apua! :,) Vähänkö ihanaa. Vois muute iha heleposti nähä ja käyä kahvilla joskus tai muuta semmosta, vaikka Lauran ja Lotan ja sun pikkusen kanssa tai sitte katella sitä lauantain äksöniä uudemman kerran, olihan muuten hyvät tanssit sillon!

    Just eilen luin jotain naistenlehteä ja mietin että kylläpä tästä osataan tehdä vaikeaa. Ja että kenelle nämä lehdet tehdään: reippaasti ylipainoiset varmasti kokevat tämän kaiken "laske kalorit ja mittaa sykkeet ja älä syö mitään ylimääräistä tai KUOLET"-hysterian ihan ylivoimaiseksi selättää. Että fuck it, let's go bowling.

    Nii muuten, akkainlehdistä puheenollen, se on nyt ilmestyny se KG jossa meikä irvistelee. En oo ite uskaltanu kauheesti kattoa sitä kun tuntuu niin älyttömän kummalliselta! :D

    Mutta ehottomasti vois jottai koiruuksia kehitellä joskus!

    VastaaPoista