Lätty lätisee saletisti!

Kun on löysä mieli (ja löysästä mielestä suorana seurauksena löysä maha), tulee ennemmin tai myöhemmin kysymykseen tien valinta:

1) Jatkan näin! Ihanaa olla tämmönen löllömaha. Ihan parasta mennä aina nihkeän limaisena sovituskoppiin ja nauraa omalle peilikuvalleen, kun sovituksessa olleet farkut jumittuivat pakaroihin. Että hahaa, löllöpylly! Hyväksyn myös ystävieni (ystävällismielisen) vittuilun siitä, kuinka heillä on PALJON enemmän minua, kuin esimerkiksi kolme vuotta sitten.

TAI!

2) Laitan totaalisen stopin sohvalla mahan löllöttelyyn, ja kertakaikkiaan haastan itseni: Ensi kevääseen mennessä sinä mahdut kuin mahdutkin (silloin) neljän vuoden takaiseen yo-mekkoosi!

Olen kypsytellyt ajatusta pitempään, mutta koska olen aikaansaamaton, laiska, mukavuudenhaluinen ja toivottoman aikaansaamaton, en ehkä pysty tähän ilman julkisen nöyryytyksen pelkoa.

Eli, rakas lukija,

Tervetuloa seuraamaan (epätoivoista) läskisotaa, joka kestää tästä sekunnista ensi kevääseen asti. Kaikenlainen henkinen kannustaminen ei suoranaisesti johda pahoinpitelyyn.

Ruokapäiväkirjan pito kuulemma auttaa meitä herkkusuita pitämään näpit erossa mässyistä, kun ei kehtaa kirjoittaa, että vetäsinpä tuossa yhdeltä istumalta pussillisen sipsejä. Aloitin sellaisen keväällä, mutta muutaman päivän jälkeen lopetin koko paskan, kun ymmärsin sisällön olevan ennen pitkää: "Hehe, pari karkkia. Ja yksi jätski. Nii ja Make tarjos pizzat... Ainii ja käytiin parilla ja sitte pitiki hakea kebabit.... Ja ja ja..."

Käytännön toimia siis. Monen vuoden koeajan jälkeen todettakoon, ettei läski ei selvästikään karise takamuksen ollessa tiukasti sohvaan liimattuna. Niinpä olen jo ilmoittautunut kuntokickboxing-peruskurssille ja löynyt äitini kanssa vetoa viidestäsadasta (500) eurosta, että voin olla jouluun asti kanta-Kemppaisen jalanjäljillä. Nähkääs isoiso(iso?)isäni oli raitis mies, joka teki raittiuslupauksen kohdattuaan itse perkeleen. (Hänen valintasa ei tosin ole millään tavoin nähtävissä jälkikasvun... luonteesta.)

Siinäpäs vähän legendaa. Saa nähdä, miten tytön käy. Jos tämä merkintä tulee olemaan ensimmäinen ja viimeinen tähän blogiin, ja päädyn paisumaan kaksinkertaiseksi ja muutoinkin epäonnistun elämässä, niin pyydän ymmärrystä: Olenhan toki vain ihminen. Have mercy.

Konkreettisesti puhumme tästä:



Että kikkeliskokkelis, mitäs läksit!

Luvassa tulee olemaan ajoittaista mekon sovittamista ja siitä seurannutta angstaamista. Ei tosin vielä tänään. Olen hyvällä tuulella. Vielä.

Nyt lähden siskon luokse syömään muffinsseja. EHEHHEHEHE!

-Annapurna