101 blogitekstiä

Huomasinpas tuossa sellaisen homman, että viimeisin merkintä oli sadas laatuaan tässä blogissa. Menipäs hyvissä tunnelmissa se, joten nyt otetaan vähän takaisin.

Kiinnitettyäni taas huomita syömisiini, oli tänä aamuna paino pudonnut jo lähelle entistä. Kyllähän tuon tietää, ettei noin pienistä vaihteluista pitäisi stressata, mutta voi hyvää päivää, että se silti ärsyttää.

Kerronpas tässä inspiroivan tarinan viime viikonlopulta. Olin Kemissä äitin patojen äärellä, ja siellä tuulisia katuja lasketellessani huomasin erään kaupan ikkunassa pukineen, jota jäin ihmettelemään toviksi. Edelleen olen häpeäksi kaikille maailman naisille shoppailuinnollani, inhoan sitä edelleen hyvin paljon. Varsinkin tähän aikaan vuodesta sovittaminen on tuskallista, kun tukka on littana, iho on kalpea, ulkona on kylmä ja sisällä on kuuma, ja vaatteita sovittaessa täytyy ensin ähertää kainalot litisten ja itkua tihrustaen ahtaissa sovituskopeissa sata kiloa vaatteita pois päältänsä, vain todetakseen että kyllä, ihan liian pienet on nämä housut, puenpa takaisin ylleni vain hakeakseni kokoa isommat, ja sama show alusta. Fy fan!

Joka tapauksessa, tämä pukine jäi jotenkin kukkumaan mieleen vielä matkaa jatkaessani. Parin tunnin päästä päätin rykäistä ja käydä sovittamassa sitä, eipä tuo muuten jättäisi rauhaan.

Kaupassa etsin vastaavia mekkoja turhaan: kävin kysymässä tiskiltä, jossa myyjä osasi kertoa näyteikkunan kappaleen olevan viimeinen laatuaan, ja että se on kokoa (...) 36. Mutta että sen saattoi kyllä hakea, jos halusin sovittaa sitä.

36. Aika paha. No, samahan se on kokeilla.

Ja tältä se näytti:


(Tämähän siis ei tee tästä muotiblogia. Kuvan funktio on vain havainnollistaminen. Kyllä!)

Hitusen aavistuksen makkarankuori, nyrkkeilemässä saa vielä kerran jos toisenkin käydä, mutta sen verran täydellinen kapistus, että pakkohan se oli korjata pois kuljeksimasta.

Kokoa 36! Awesome! Kelpaa tällaisen laittaa blogin sadanteenensimmäiseen merkintään.

-Annapurna

Kumotakseni edellisen täydellisesti

No, niin.

Puolitoista viikkoa sitten oli heikko hetki. Heikkona hetkenä satuin olemaan kaupassa, jossa oli suklaat tarjouksessa - neljä levyä vitosella. Naisellisuuteen liittyvä heikko hetki ja suklaakampanja on melko toimiva yhdistellmä, joten löin rahat tiskiin.

Viikkoa myöhemmin tajusin syöneeni levyistä kolme. Kolme levyä suklaata viikossa! Siinäpä motivaatiota ja itsekuria kerrakseen! Ne vain lojuivat jääkaapissani, kun olen ollut lähinnä kotona, tehnyt opinnäytetyötä ja miettinyt tätä mielipuolista alkuvuotta ja kaikkia sen tuomia mullistuksia. Olen yrittänyt hakea jääkaapilta purtavaa, ja aina käteen osui samalla rivi suklaata.

Johtuen siitä, tästä ja tuosta, planeettojen asennosta ja kuunkierrosta ja sikamaisesta määrästä suklaata, oli tänä aamuna paino kilon enemmän, kuin mitä se vähimmillään on ollut. Ja taas kerran: blablabla nestetasapaino ja turvotus ja stressi ja kuunkierto, voi saatana että ärsyttää!

Arrrrr!!!

-Annapurna

Muutama sana motivaatiosta ja itsekurista

Tulipa tässä äkkiseltään sellainen juttu, että olen puhunut täällä siitä, miten herkuillekin on annettava tilaa elämäntaparemontissa, varsinkin alkuvaiheessa. Ja että silloin kun tekee mieli herkutella, pitäisi voida herkutella hyvällä omatunnolla ja kunnolla, eikä mitään köyhää, kuivaa rusinapullaa.

Miten sitten on mahdollista, että paino silti putoaa, vaikka seassa on myös herkuttelua?

Koko ajatuksen voi tiivistää tähän kerrassaan mahtavaan sitaattiin, johon törmäsin eilen sattumoisin:

"When a man is sufficiently motivated, discipline will take care of itself." -Sir Alexander Paterson

Eli kun motivaatio on kohdallaan, ja koko sielu ja ruumis on valmis ja halukas muuttumaan, ei enää teekään ollenkaan samalla tavalla mieli mättää kerralla oman painonsa verran herkkuja. Se tapahtuu ihan vahingossa ja tiedostamatta. Huomasin tämän tuossa iltana eräänä illanvietossa, kun söin kourallisen-pari sipsejä ja olin tyytyväinen. Sen sijaan, että olisin vanhaan tapaan ahminut puoli kulhoa.

Tärkein pointti tässä on juuri tuo motivaation lähteminen omasta itsestään. Tavoitteeksi kannattaa ehkä asettaa jokin muu kuin pelkkä laihtuminen, kuten terveys ja hyvä olo. Ja se, että noudatettava elämäntyyli voi helposti olla sellainen, jota voisi kuvitella noudattavansa vuosikaudet. On totta, että vettä juomalla ja syömisen lopettamisella laihtuu, mutta käsi ylös, joka ei tykkää syödä mahtavan hyvää ruokaa?

Tähän teemaan sopii myös sitaatti Anthony De Mellon teoksesta "Havahtuminen", jota luen parhaillaan. Se menee näin: "Ja kun sanon kurinalainen, en puhu ponnistelusta. Puhun jostakin muusta. (- - -) Katsokaa joen juoksua merta kohti. Se luo itse omat äyräänsä, joiden sisään se mahtuu. Kun teissä jokin liikkuu oikeaan suuntaan, se luo itse oman kurinalaisuutensa."

Juuri näin. Omat rajat, ponnistelemattomuus, annetaan asioiden tapahtua luonnostaan.

-Annapurna

Viikon sapuskat

Koska minulla on nyt hyvä draivi opinnäytetyön kirjoittamisessa, sain tiskattua ja laadittua kauan sitten lupaamani listan viikon ruokavaliostani. Kyllä, tämä on taas toinen merkintä yhden päivän sisällä, mutta kun tuo opinnäytetyön kirjoittaminen on niin mukavaa.

Tässä siis viitteellinen viikon ruokalistani, kun jotkut ovat sellaista joskus kaipailleet:

Maanantai

Aamiainen - Turkkilaista jogurttia, maca-jauhetta, kaakaonibsejä, auringonkukansiemeniä, hunajaa
Lounas - Koulussa lautaselle paljon salaattia, hapankorppu voisilmällä, ja sitä ruokaa, johon on sotkettu mahdollisimman vähän riisiä, pottua tai pastaa. Tämä pätee kaikkiin kouluruokailuihin. Lisäksi lasi kevytmaitoa ja vettä.
Päivällinen - Kanafilépihvejä kermatomaattikastikkeessa, rinnalle parsakaali-kukkakaali-avokado-kookosöljy-survosta ja raejuustoa.
Iltapala - Marjarahkaa (esim. mansikoita, rahkaa johon sekoitettu kermavaahtoa, makeutus hunajalla), hapankorppuja voilla.

Tiistai

Aamiainen - Ks. edellinen tai rahkan jämät.
Lounas - Ks. edellinen.
Päivällinen - Maanantain jämät.
Iltapala - Porkkanoita, tomaattia, hapankorppuja voilla, muutama rivi suklaata.

Keskiviikko

Aamiainen - Korkeakuituinen ruisleivän puolikas paistetulla kananmunalla, tomaatilla, suolakurkulla ja ketsupilla. Lasillinen Alpro Soya-suklaajuomaa.
Lounas - Ks. edellinen.
Päivällinen - Linssi-jauhelihakeitto, raejuustoa
Iltapala - Hapankorppuja voilla, porkkana, tomaatti, suklaata.

Torstai

Aamiainen - Tuli kiire, joten banaani ja tomaatti
Lounas - Ks. edelliset
Päivällinen - Linssikeiton jämät
Iltapala - Opparin parissa nautittu Bebe-leivos, kuppi vihreää teetä, pähkinöitä, tomaatti.

Perjantai

Aamiainen - Turkkilainen jogurtti lisukkeineen
Lounas - Ks. edelliset
Päivällinen - I LOVE SATAN-munakas. (Nimi tulee siitä, että tämän syötyä on henkihieverissä. Siihen tulee munien lisäksi ns. hulluna kaikkea - pekonia, feta-juustoa, kinkkua, tomaatteja, herkkusieniä... Mitä nyt haluaakaan laittaa.)
Illallinen - Valkoviiniä, pientä suolaista
Yöpala - Ranskalaiset paprikamajoneesilla

Lauantai

Aamiainen (nautitaan puolenpäivän jälkeen) - Pekonia ja munaa, tomaattia, paljon vettä.
Päivän mittaan vähän sitä sun tätä, lauantaina ei jaksa miettiä.

Sunnuntai

Aamiainen/lounas - Spelttipuuroa lisukkeineen puolenpäivän jälkeen, tomaattia, porkkanaa.
Päivällinen - Lehtipihvi bataattitikkujen ja kermakastikkeen kanssa.
Iltapala - Rahkaa, viikonlopun jämäherkkuja.

Kuten näkyy, siellä on vähän joka välissä tomaattia, porkkanaa ja hapankorppuja. Koska ne ovat huippuja, terveellisiä ja hyvän makuisia. Näette myös, että siellä on silti suhteellisen usein tilaa myös herkuille, ja että se on täysin ok.

-Annapurna

Kilokalorikammotus

Muutamat asiat aiheuttavat valtaisaa turhautumista ja syviä huokauksia tässä elämäntaparemonttihommassa. Niistä vähäisin ei ole se tapa, jolla ihmiset tekevät koko showsta niin hirveää kotkotusta, stressaavat ja säheltävät, punnitsevat ruokansa ja laskevat jokaikisen suupalan kalorimäärät.

Olen tästä asiasta vauhkonnut ennenkin, mutta erehdyin taas lukemaan laihdutuskeskusteluja joltain foorumilta. Ihmiset oikeasti punnitsevat kanafileepihvinsä ja tihrustavat kaupoissa pakkausselosteista ravintosisältöä niin että hikikarpalot valuvat karvalakin alta ja kädet tärisevät.

On totta, että elämäntaparemonttia aloitellessa on järkevää ottaa vähän selvää, mitä mikäkin sapuska ns. on syönyt, mutta minusta koko kilokaloriajattelulla voisi heittää vesilintua. Vai onko jollekin muka siitä touhusta ollut muuta kuin harmia, tuskaa ja ahdistusta pitemmällä aikavälillä? Kun siihen asiaan nyt liittyy muutamia sellaisia seikkoja, jotka eivät todellakaan ole mitenkään tavallisen ihmisälyn käsityskyvyn ulkopuolella, tai ei ainakaan pitäisi olla:

1) Ravintosisältö - Mitä se itse asiassa kertoo, jos jossain on esimerkiksi 250 kilokaloria? Onko sama saada 250 kilokaloria jäätelöstä tai munakkaasta? Ei kuulkaa pojat, kyllä se on kokonaisuus kun ratkaisee.

2) Yksilöllisyys - Ei se nyt vain mene sillä tavalla, että kaikkien maailman ihmisten kehot toimisivat identtisinä sulatusuuneina, jotka polttaisivat materiaalia tismalleen saman verran ja samalla tavalla. Että jos syöt suklaapatukan, joudut hölkkäämään 25 minuuttia, että et hetkessä leviäisi valtavaksi merinorsuksi. Että koko systeemi toimisi kaloreita sisään - kaloreita ulos - periaatteella. Ei se ole niin. Ei ole.

3) Terve järki - Onhan se nyt ihan selvää, että munkkirinkilässä on enemmän epäterveyttä, kuin vaikka tomaatissa. Ei siinä paljon kaloreita laskeskella. Ja jos ollaan munkkia ostamassa, niin on se nyt sanalla sanottuna saatana, jos siinä vaiheessa aletaan katsoa, kummassa on sata kilokaloria vähemmän, pahanmakuisessa, kuivassa rusinapullassa, josta ei tule kuin paha mieli, vai mehukkaassa kreemimäskipullassa. Silloin kun syödään pullaa niin sitten syödään pullaa, muu on itsensä kiusaamista. Jostain kuulin laihdutusvinkin, että jos jossain on yli 200 kilokaloria sataa grammaa kohden, sitä ei saa syödä. Moisesta höpöhöpöstä tuli vain nälkä. Ja paha mieli niiden puolesta, jotka sitä toteuttavat.

Vai miten muuten on mahdollista, että välitin kaloreista viimeksi puoli vuotta sitten, ja olen silti laihtunut melkein kymmenen kiloa, ja voin paremmin kuin aikoihin? Ei varmaan ainakaan sen takia, että olen syönyt kunnolla kun on ollut nälkä, nukkunut kun on nukuttanut, ja liikkunut kun on haluttanut hikoilla. Ei. Kyllä pitää punnita, mittoa ja kiristellä. Siinä se ratkaisu on. Kaikkeen.

Voi jösses. Elämästä voi tehdä kurjaa monella tavalla.

-Annapurna

Silta yli synkän virran

Kyllä, tänään olen liekeissä. Tämä on toinen päivitys tälle päivälle, mutta kun on ihan sellainen fiilis, että I'm super, thanks for asking!

Ihan kuin ei olisi riittänyt pitkän kaavan kautta huippu aamupala, mutta äsken innostuin testaamaan toisen ohjelman kohutusta Zumbasta, nimittäin sen, missä heilutaan nuiden kapuloiden kanssa. Olihan mahtava! Hiki lensi ja vedetkin loiskuivat paidalle lasin reunojen yli, kun niin valtaisalla temmolla hörppäsin heilumisen välissä. Mahtavaa kosmista voimaa!

Zumbailujen päätteeksi innostuin venyttelemään, kun oli kropassa sellainen olo, että voisin tehdä Forrest Gumpit, ja lähteä juoksemaan maailman ääriin asti. Siinä venyttelyjen lomassa tulin miettineeksi vanhaa inhokkiasentoani, nimittäin siltaan vääntäytymistä. Se on aina sattunut kaikkialle, eikä käsissä vain ole tarpeeksi voimaa punnertaa sitä päälakea irti lattiasta. Ei ollut lapsena pakollisilla voimistelun tunneilla, eikä ole aikuisena ollut satunnaisilla jooga/pilates-tunneilla. Niin nytpä tuli sellainen päähänpisto, että kun tässä on puoli vuotta rehkitty, niin katsotaanpas, mitä tuo sanoo.

Tiedättekös. Asetuin selälleni. Asettelin kädet ja jalat huolellisesti valmiuteen. Kiskoin hiukset pois kämmenten alta. Huokaisin syvään. Ja. Työnsin.

Herraisäsiunaa, mikä fiilis! HUMPS vaan, all the way, ylös asti, hyvä, ettei kattomaalit rapisseet! Olin niin häkellyksissäni, että pysyin siinä asennossa kaksikymmentä sekuntia. Tunnustellen, fiilistellen. Laskeuduin alas ja purskahdin nauruun. Onneksi oli verhot kiinni, eivät naapurit ihan vielä hälytä setiä hakemaan tätiä pois.

En ikinä ole osannut tehdä niin kevyesti oikeaoppista siltaa. Eikä edes tuntunut pahalta! Ihan mahtavaa! Ihmiset kaikkialla: kuntoilkaa! Syökää hyvin! Ylittäkää itsenne! On muuten huippua!

-Annapurna

Tiikeri raidoistaan jne

Osallistuin joskus joulun jälkeen speltti-iltamaan Kemissä. Paikalla oli suomalainen alan asiantuntija, joka kertoi kokemuksia ja faktaa speltistä. Illan aikana nousi esiin väite, että ihminen hakeutuu automaattisesti sellaisen ravinnon pariin, mikä on hänelle hyväksi. Sen voi yrittää jättää pois, mutta ennen pitkää huomaa palaavansa tämän tietyn aineksen pariin. Koska keho tarvitsee sitä.

Tuolloin pyörittelin silmiäni ja ajattelin, että kyllä kai. Minun keholleni on varmaan sitten elintärkeää ajoittain saada majoneesipizza tai hampurilainen pekonilla ja kananmunalla. Nyt kuitenkin kävi sillä tavalla, että tänä aamuna ymmärsin, mistä siinä koko hommassa oli kyse. Varmasti on todella epätieteellistä ja enemmän psyykkistä kuin mitään muuta, mutta huomasin tuntevani mielihyvän kourahduksia vatsassani, kun keittelin pitkästä aikaa vapaan aamun kunniaksi spelttipuuroa pitkän kaavan kautta. Puuron valmistumista odotellessa nassutin (luomu) porkkanan ja (luomu) tomaatin, ja olisin halunnut mennä parvekkeelle huutamaan, että JESSS!!! Kehtaan muuten väittää, että mausta tunnistaa, onko joku luomua vai ei. Tämä vaatii tulevaisuudessa tiukassa valvonnassa suoritettua empiiristä koetta.

Mutta niin. Vietettyäni taas pitkäksi venätäneen viikonlopun pekonimunahampurilaisten ja ystäväni valkoviinin kanssa, huomasin saavani mahtavia kiksejä terveellisestä ruoasta. Tuntuu oikein, miten vatsa laulaa ylistyslauluja. Lisäksi sain eilen vihdoinkin mentyä takaisin nyrkkeilyyn, ja herramunjee, että saikin säkit kyytiä. Ihan mahtavaa, välillä olisi voinut kiljahdella riemusta.

Repsahtaminen, se on niin helppoa. Ruotuun palaaminen - kun tuntee itsensä taas hyväksi ja elinvoimaiseksi... se on mahtavaa! Kolme hurraa-huutoa repsahtamiselle ja sitä seuraavalle uudelleensyttymiselle!

-Annapurna

P.s. Näin perjantain kunniaksi, jos joku haluaa vietellä minun tapaani koti-iltaa muutoin kuin facebook-statuksia kyttäämällä, voi järkyttää kaikkea tuntemaansa katsomalla sellaisen leffan, kuin Food, Inc. Tuosta linkistä sen löytää streamina ja tekstitettynä. Itse aion katsoa tuon tänään, kyseessä on siis käsittääkseni melko ravisuttava dokumentti siitä, mitä me itse asiassa lastaamme ostoskärryihimme. Jostain luin kommentin, että tämän näkemisen jälkeen ei enää ikinä käy kaupassa samalla tavalla, kuin ennen. Että siitä vaan!

P.p.s. Katsoin viime viikonloppuna Jussi Riekin blogista nappaamani puolitoistatuntisen luennon sokerista, jossa jenkkiläinen Robert H. Lustig selitti, miten koko lihavuusepidemian takana onkin itse asiassa rasvan sijasta räjähdysmäisesti kasvanut sokerin käyttö. Luennossaan (joka löytyy YouTubesta nimellä Sugar: The Bitter Truth) hän toi esille kaksi pointtia, joiden oikeellisuudesta (saati siitä, että ymmärsin ne oikein) en ehkä maailman epätieteellisimpänä ihmisenä laita päätäni pantiksi, mutta jotka ovat ehdottomasti ajattelemisen arvoisia:

1) Coca-juomiin lisätään suolaa, jotta niiden juominen janon sammuttamisen sijaan lisäisi sitä. Suolan maku peitetään (mitäpäs muuta kuin) sokeria lisäämällä. Tämä ei voi olla yllätys kenellekään. Itse ainakin muistan jo melko aikaisessa vaiheessa elämääni huomanneeni, että limpparit eivät sammuta janoa. Mutta että sen ei ole tarkoituskaan, pisti vihaksi.

2) Samaisilla cola-juomilla ja niiden sisältämillä sokereilla on sellainen vaikutus ihmisen nälänsääntelysysteemiin, että nämä pikku veitikat estävät ihmisiä tuntemasta kylläisyyttä normaaliin tapaan. Erään testin mukaan lapset, jotka joivat tietyn määrän sihijuomaa ennen hampurilaisaterialle siirtymistä, söivät enemmän kuin ne, jotka eivät juoneet.

Luennoitsija sanoi varsin painokkaasti tämän kerrottuaan, juomien valmistajiin viitaten: "And they know it. They. Know. It."

Että sellaista.

Älä kokeile tätä kotona

Tiedättekö sen suosituksen, että elämäntaparemontista tai laihdutuskuurista huolimatta välillä olisi hyvä ns. säikäyttää aineenvaihdunta syömällä kunnon överit epäterveellisyyksiä? No, minäpä kannoin tässä viikonloppuna korteni kekoon. Syntyi kerrassaan mahtava idea, että ihmiset on saatava kokoon, ja lettukestit pidettävä. Ja niissä letuissa olisi - lettujen lisäksi - koko hoito: kermaa, hilloa, jäätelöä. Illan kohokohtaa odotellessa syntyi vielä mahtavampi idea käydä maakuntamatkalla Kempeleessä hakemassa Arnold'sista kunnon satsit överiähkydonitseja.

Minä olen äärimmäisen yllytyshullu ihminen. Hyppäsin lapsena autotallin katolta asfaltille ja kävelin rakenteilla olevan sillan kaidetta pitkin veden yli, kun sanottiin, että et uskalla. Niin onhan se selvä, että kun sanotaan, että laitapas yksi tuollainen donitsi letun sisään, niin minähän laitan. Koska en hitto soikoon ole mikään nössö!

No, onneksi sen verran osasin neuvotella sääntöjä, että neljäsosadonitsia riitti käärityn letun sisässä. Loppuilta menikin sitten kuolemaa tehdessä ja sohvalla ähkiessä. Minusta tuntuu, ettei mahani puhu minulle enää ikinä.

Jos tällä viikolla kävisi vaikka sata kertaa nyrkkeilemässä, kun tauti on vihdoinkin kokonaan laantunut. Ei tällä menolla hyvältä näytä projekti mahaan muotoa kesään mennessä. Tietenkin, muotohan se on tuo pyöreäkin...

Kävin muuten tänään luovuttamassa verta. Teehän sinäkin päivän hyvä työ ja laita veri kiertämään. Siitä hyötyvät kaikki: joku saa arvokkaan avun, ja sinä saat pötkötellä loppupäivän. Hyvä diili minusta. Hemoglobiiniarvo oli minulla 133 - ei todellakaan ole ikinä ollut noin hyvä, koko teini/aikuisikäni olen kamppaillut alhaisen hemoglobiinin kanssa, vaikka kaiken maailman rautanappuloita olen nassuttanut. Että parsakaalia naamaan, lapset rakkahat kirkassilmäiset!

-Annapurna

To get those sexy abs you always wanted!

Ettäpätuota. Viime kesänä työkaveri pohdiskeli lounastauolla Zumba-paketin tilaamista. Tuolloin vedin lähinnä maidot väärään rööriin ja nauroin kaverin pihalle, että älä nyt kehtaa.

Melkein vuotta myöhemmin tuosta keskustelusta aloitin aamuni koeajamalla Zumban.

Ja täten julistan, että jos joku enää julkisesti minun kuulleni kyseistä lajia vähättelee, lyön kyselemättä nyrkillä naamaan. Ihan mielettömän rankkaa oli, vaikka tein pelkän basics-ohjelman: kahdenkymmenen minuutin jälkeen vatsalihakset kramppasivat niin, että piti ihan ääneen kirota. Kun sattuu olemaan tällainen suomalainen pötkylä, jolla talven jälkeen verisuonet kuultavat ihon läpi, ja voisi vatupassin kanssa todeta linjan kainalosta lantioon olevan suora, niin kyllähän oli keskivartalo tuollaisten rytmien jälkeen ihan että mitä teet minulle ja miksi teet sen?!

Vaan olihan ihan hemmetin hauska tapa aloittaa aamu, latinorytmeissä jytkyä hiki päässä ja kainalot märkinä. Tätä nyt vaan lisää, niin odottakaapas vain, tanssilattialla tavataan! (Vaikka olenhan minä tanssitaidoistani tunnettu ja jopa palkittu - pari vuotta sitten koulun naamiaiskekkereissä voitin tanssikilpailun kuumassa kahdenkeskeisessä finaalissa kakkapökäleeksi pukeutunutta henkilöä vastaan. Kai tuon voi laittaa ansioluetteloon?)

-Annapurna

Kajaaninkadulla paistaa aurinko

Muutin omaan kotiin, yksin, kolmen vuoden ihmissuhteen ja kahden vuoden avovaimoilun jälkeen. Syihin tai seurauksiin en tässä puutu sen enempää, mutta makasin sängyssäni kirkkaana aamuna, ja seurasin iltapäivään asti valon siirtymistä keittiöstä olohuoneen lattian halki sänkyyni. Koeajoin kylpyhuoneesta löytyvän kylpyammeen ostamani kylpysuolan kanssa. Sain hoidettua kauan rästissä olleita tehtäviä. Söin hyvin, kuuntelin ilomielistä jazzia, suunnittelin tulevan viikon tehtäviä ja ennen kaikkea paluuta nyrkkeilyyn - kroppa suorastaan huutaa hakkaamaan säkkejä. Näin viime yönä unta, että sain valtavaa mielihyvää vatsalihasliikkeitten tekemisestä. Todellakin aika siis palata "kehään" viikon sairastelun jälkeen. Maltoinpa kerrankin toipua kunnolla.

Kajaaninkadulla paistaa aurinko, kadulla lumi sulaa, oravanpoikaset avasivat silmänsä viikonloppuna...



...ja minulla on käsittämättömän hyvä olo.

-Annapurna

Onnellinen vuohi

Mistähän tuota alkaisi.

Tuota niin.

Muistan lukeneeni tämän urakan alkuvaiheessa jostain, että pelkällä radikaalilla liikunnan lisäämisellä on vaikea laihduttaa viittä kiloa enempää. Tuolloin mietin, että paskan marjat. Mitenkäs muuten sitä muka voi laihtua?

Nyt puolta vuotta myöhemmin katselen tietä taaksepäin. On totta, että olen lisännyt liikunnan määrää huomattavasti verrattuna edelliseen elämään, mutta loppujen lopuksi tärkeimmät ratkaisut ovat liittyneet jokapäiväisiin valintoihin sen suhteen, mitä sitä lähettää kulkemaan elimistönsä läpi. Hidas totuttelu pois maailmanlopunmätöistä on johtanut siihen tilanteeseen, että eilen illalla kipitellessäni kotiin kaupungilta, iski valtaisa suklaanhimo. Kioskilta tarttui mukaan "kolme patukkaa kahdella eurolla", ja syötyäni ensimmäisestä puolet, iski tosi, tosi huono olo. No, koska en ole mikään nössö, söin kuitenkin loppuun koko hoidon, ja kaverin vielä siihen perään. Tänä aamuna kolmas odottaa tuossa sohvalla vierelläni, eikä tulisi mieleenkään koskea siihen, muuten kuin heittääkseni sitä kauemmas. Ei siksi, ettenkö saisi, vaan siksi, että hyi hitto, mikä olo siitä seurasi. Suorastaan oksetti eilen illalla koko toimituksen jälkeen, mutta sille ajatukselle en antanut enempää tilaa. (Ehkä se vähän pelästytti itseänikin - oliko oksetus oikea fyysinen reaktio äkillisestä makeaähkystä, vai henkistä? Hyi, pois se minusta! Tuollaiset ajatukset seis ihan alkuunsa.)

Joka tapauksessa, viime aikoina olen ehtinyt/jaksanut käydä liikkumassa tosi laiskasti. Varsinkin kipeäksi tultuani en ole tietenkään edes uskaltanut lähteä riehumaan, kun portaiden nouseminen jo ottaa keuhkoon. Olen kuitenkin kipeänäkin ollessani pitänyt tiukasti kiinni säännöllisistä ja runsaista ruoka-ajoista, joten tänäänpä vaa'alla minua odotti pieni ihme: 63,7 kg, eli olen virallisesti nyt suurin piirtein niissä mitoissa, mitä olin viisi vuotta sitten, mitä lukioaikoina olin enimmilläni. (56-kiloiseksi en enää edes yritä, hyi!) Yhteensä pudotusta on kertynyt muikeat 8,9 kiloa! Reilu kilo, ja kyllä, olen todellakin karistanut elonpainoani kokonaiset kymmenen kiloa.

Voihan tietysti olla, että painon putoaminen johtuu myös lihasten surkastumisesta, kun ei ole päässyt treenaamaan, ja paino nousee vähän, kun palaan normaaliin rytmiin. Mutta hitto vie, että on siistiä. Eilenpä vastaani tulikin tällainen kaveri, siis kuva, internetin ihmeellisessä maailmassa, ja sepä kuvasti tunnelmiani tänä aamuna aika osuvasti:


Kuvan alkuperästä minulla ei ole tietoa, en omista siihen oikeuksia, älkää haastako oikeuteen.

Tämän lisäksi haluaisin luoda teille uskoa, toivoa ja onnea tähän päivään asialla, joka ei liity mitenkään painonpudottamiseen, mutta joka on tuonut minulle huomattavat määrät onnea ja hyvinvointia viimeisten kolmen ja puolen - melkein neljän viikon ajan. Nimittäin minun mahtavat elämänkumppanini, maaoravapariskunta sai minun syntymäpäivänäni 7.2. kasan niin suloisia poikasia, ettei mikään maailman murhe ole mitään näiden kanssa touhutessa:


Tähän minulla muuten on 100% tekijänoikeus.

Silmien pitäisi aueta tämän viikon lopulla, ja sittenpä täällä onkin helvetti irti.

Jos joka päivä pitää olla kiitollinen jostakin, niinäkin päivinä, kun ei muuta syytä keksi, kurkkaan pesään, ja sydän sulaa. Mikä maanjäristys?

-Annapurna

Minä palaan

Syötyäni pari päivää ruokalusikkakaupalla hunajaa, raakaa sitruunaa, vitamiineja ja überantioksidanttipläjäys-spelttipuuroa, alkaa olo muistuttaa taas huomattavasti ihmisen olotilaa, olmin tai ameeban sijasta. Muutama päivä sohvalla sai myös kannustettua tekemään pari rästihommaa tietokoneella, mikä helpotti stressiä, mikä helpotti oloa - - - jonka leipoi Annapurna!

Parin päivän aikana on ollut myös mukavasti aikaa lempiharrastuksilleni, nimittäin asioiden pyörittelemiselle, mielikuvamatkailulle, menneisyyden muistelulle ja tulevaisuuden visioinnille. Olen katsellut kuvia muutaman vuoden takaa ja kauhistellut sitä, miten pöhöttynyt on parikymmpinen voinut olla. Omaan ulkonäköön panostaminen ei ole kiinnostanut ihan millään tavalla - ei siksi, että ei välittäisi, vaan siksi, ettei vain ole tajunnut, että jotain ehkä joskus kannattaisi tehdä. (Voin vain kuvitella, että helppohan se on parikymppisenä - katsellaanpa toisen kahdenkymmenen vuoden kuluttua uudelleen!)

Viikonloppuna tuli taas hieman oltua juhlimismielellä, kun long-time-no-see-yksi elämäni tärkeimmistä ja rakkaimmista ihmisistä tuli läpi tuulen ja tuiskun tänne viikonlopun viettoon. Kyseessä sattuu olemaan sellainen ihminen, joka sitä yksi miljoonasta-luokkaa: yhtenä iltana voidaan jutella teekupin äärellä pikkutunneille asti elämän hankalista paikoista, toisela iltana ovat viinipullon korkit niin löysällä, että loppuillasta tarvitaan kottikärryt, että päästään kotiin asti. Tuollaisita vierailuista jää sellainen hyvä olo pitkäksi aikaa, että on olemassa uskomattomia ihmisiä ympärilläni vaikeinakin hetkinä, eikä sitä ikinä ole ihminen yksin.

Kuluneeseen viikonloppuun kuului myös oleellisena osana "otetaan meistä nyt semmone jeee ihanaa-kuva! No ni! No ni!"-ilmiö. Kuvia myöhemmin katsellessani ei voinut todeta kuin että a) ne olivat kauheita b) niitä oli paljon. Sanojeni vakuudeksi:


Rotunaisia raitilla

Mutta jännittävää oli huomata sellainen juttu, että ehkä ensimmäistä kertaa aikoihin kuvia selaillessani jälkikäteen en joka ikisen kuvan kohdalla ajatellut ensimmäiseksi, että hyi helvetti, mikä hikinen possu. Ihmekös tuo: tänä aamuna vaaka kertoi, että enää sellainen puolisen kiloa pois, niin olen lukioaikaisissa lukemissa.

Harmittaa ihan kauheasti olla toipilaana nyt, kun olisi kauhea hinku päästä kunnolla hikirääkkiin. En muista, olenko sanonut aiemmin, mutta ajattelin ottaa tavoitteeksi kesään mennessä, että mahassa näkyisi edes aavistuksen häivähdys vatsalihaksista. En siis puhu mistään sikspäkistä (!!!), vaan sellaisesta, tiedättekö. Että vähän jostain kohdasta paistaa läpi muotoa.

Päivänä eräänä huomasin, että minulla alkaa olla ihan hillittömät selkälihakset. Tämän huomasin tsekkaileessani tietokoneen kameralla erään vaatteen istuvuutta takaa, ja kun otin oikein asiakseni pullistella selkää kuin mikäkin bodari, niin huhhuh! Kai siitä nyrkkeilystä jotain hyötyä on - en olisi ikinä uskonut, että minusta löytyy näkyviä lihaksia!

-Annapurna

Luonnon tapa jarruttaa

Höh! En ole ollut kipeänä aikoihin ja aikoihin. No eiköhän kuitenkin käynyt niin, että eilen illalla kroppa keksi vitseistä hauskimman, ja nosti kuumeen. Päätä särkee, huimaa, ja se eritteiden määrä, oi, se eritteiden määrä! (Ja olette varmasti kiitollisia, että jaoin tämän tiedon kanssanne.)

Ehkä tämä on luonnon tapa kehoittaa painamaan sitä kuuluisaa jarrua? Pysähtyä hetkeksi ja oikeasti levätä. Luotetaan siihen. Keittelin yllätysvapaapäivän kunniaksi spelttipuurot pitkän kaavan kautta ja heitin sekaan kaakaonibsit, tyrnijauheet ynnä muut, että eiköhän tämä tästä. Kokeilin eilen myös ruokalusikallista hunajaa yskän helpottamiseksi, ja kyllähän tuo ainakin toviksi tuntui tepsivän. Ihan tiedoksi kaikille, jotka taudin kanssa painivat. Ruokalusikallinen hunajaa on myös - yllättävää sinänsä - melko makeaa. Hyvä keino äkillisen makeanhimon selättämiseksi. Ei muuten tehnyt mieli karkkia sen jälkeen.

Tänäänhän on taas ensimmäinen päivä kuluvaa kuuta. Kyllä, sovitin tänäänkin mekkoa, mutta seuraavan kerran tulette näkemään lopputuloksen sovittamisesta toukokuun lopulla. Painon putoaminen on nyt hieman hidastunut, kun ei ole ollut kauheasti aikaa (ja jaksamista) treenailla. Suurin piirtein kilo on tippunut nyt kuukauden aikana, mutta niinhän tuo tekee tuo paino, että mitä vähemmän sitä on, sitä tiukemmassa pudotukset ovat. Ja kuten aiemmin olen sanonut, alan nyt olla melko tyytyväinen itseeni - vielä vähän kiinteytystä, muutamia kiloja, ja se on sitten siinä.

Mutta, kuulkaapas tätä: viime viikolla jouduin jonkin mystisen oikun ja siskoni yllytyksen valtaan, ja tein jotain, mitä en ikinä olisi uskonut tekeväni - tilasin. Kyllä. Zumba-paketin.

Antakaa mun kaikki kestää.

-Annapurna