Hei fatsolaiset, jotka vielä täällä käytte:
Aloitin eräänlaisen itsenäisen jatko-osan tälle blogille. Se löytyy täältä.
Nähdään siellä!
-Annapurna
Tekstit
#67 When cats do stupid things
17 tuntia sitten
torstai 30. syyskuuta 2010
keskiviikko 11. elokuuta 2010
Haudan takaa
O-hoi, lapsoset!
Olettekos olleet kiltisti? Söittehän ihan liikaa kesällä, ette jaksaneet kuumuudelta käydä lenkillä ja sangria viilensi mukavasti oloa? Hyvä! Itselläni ainakin kesä meni oikein mukavasti juurikin näissä merkeissä.
En ole käynyt vaa'alla kesäkuun jälkeen, koska jumaliste, jos Suomessa täällä tarvotaan loskassa 75% vuodesta, ja sen lopunkin pilaavat joko hyttysten legioona, sinilevä tai ennennäkemättömät ukkosmyrskyt, niin kyllä siinä vaiheessa kiinnostaa aika liikuttavan vähän, että paljonko niitä kaloreita on grillimakkarassa tai punkkulasillisessa aurinkoisena päivänä. Käväisin myös mutkan Barcelonassa ahmimassa järkyttävät määrät valkoista leipää, serrano-kinkkua ja mojitoja, eli olen ottanut viimeistä pisaraa myöten kaiken irti koko kesästä. Syksyllä ja talvella ehtii taas verta sylkien nähdä vaivaa tämän ruhonssa eteen.
Ja tosi ärsyttävää: en ole oikeastaan edes lihonnut pientä kesäpömpää lukuunottamatta! Päivän opetus: kun elämäntaparemontin perusteet rakentaa sisältä päin, tulee siitä ihan huomaamatta ja automaattisesti tapa, osa sinua. Valintoja ruokien suhteen tekee selkärangasta, eikä sitä tarvitse erikseen miettiä. Tietenkin minä ahmin mökillä ja ulkomailla, mutta kotona olen nautiskellut upeista kotimaisista tuoreista vihanneksista ja marjoista ja mitä kaikkea onkaan ollut tarjolla - tavoitteeni oli syödä itseni kyllästyksiin mansikoista, ja sen verran voin paljastaa, että mission accomplished! Lisäksi elämäni edellisiin kesiin verrattuna olen saanut kiitettävästi ylläpidettyä liikuntajuttuja, että hurraa sillekin!
Mutta hei, eipä tässä nyt sen kummempia. Niinhän se oli puhe, että tämä kanava hiljenee, jep, kyllä, ja sillä linjalla olen edelleen - vaikka kesän aikana on tehnyt mieli tulla sanomaan vaikka mitä! - mutta puhe oli myös, että täältä pesee uutta matskua. Niin siis, tarkemmin ottaen, täältä pesee. Tuon linkin takaa siis löytyy uusi blogi, joka ei ole projekti, vaan pitempiaikainen juttu.
Älkää hätääntykö ensimmäisen merkinnän lyyrisyydestä: nyt on vain tällainen ilta. Kyllä siellä tullaan vielä nauramaan kainalopieruille. Voin luvata.
Nyt kuitenkin unimaisemia mullistelemaan, että jaksaa taas ihmetellä tämän maailman loputtomia kummallisuuksia. See you on the other side!
-Annapurna
Olettekos olleet kiltisti? Söittehän ihan liikaa kesällä, ette jaksaneet kuumuudelta käydä lenkillä ja sangria viilensi mukavasti oloa? Hyvä! Itselläni ainakin kesä meni oikein mukavasti juurikin näissä merkeissä.
En ole käynyt vaa'alla kesäkuun jälkeen, koska jumaliste, jos Suomessa täällä tarvotaan loskassa 75% vuodesta, ja sen lopunkin pilaavat joko hyttysten legioona, sinilevä tai ennennäkemättömät ukkosmyrskyt, niin kyllä siinä vaiheessa kiinnostaa aika liikuttavan vähän, että paljonko niitä kaloreita on grillimakkarassa tai punkkulasillisessa aurinkoisena päivänä. Käväisin myös mutkan Barcelonassa ahmimassa järkyttävät määrät valkoista leipää, serrano-kinkkua ja mojitoja, eli olen ottanut viimeistä pisaraa myöten kaiken irti koko kesästä. Syksyllä ja talvella ehtii taas verta sylkien nähdä vaivaa tämän ruhonssa eteen.
Ja tosi ärsyttävää: en ole oikeastaan edes lihonnut pientä kesäpömpää lukuunottamatta! Päivän opetus: kun elämäntaparemontin perusteet rakentaa sisältä päin, tulee siitä ihan huomaamatta ja automaattisesti tapa, osa sinua. Valintoja ruokien suhteen tekee selkärangasta, eikä sitä tarvitse erikseen miettiä. Tietenkin minä ahmin mökillä ja ulkomailla, mutta kotona olen nautiskellut upeista kotimaisista tuoreista vihanneksista ja marjoista ja mitä kaikkea onkaan ollut tarjolla - tavoitteeni oli syödä itseni kyllästyksiin mansikoista, ja sen verran voin paljastaa, että mission accomplished! Lisäksi elämäni edellisiin kesiin verrattuna olen saanut kiitettävästi ylläpidettyä liikuntajuttuja, että hurraa sillekin!
Mutta hei, eipä tässä nyt sen kummempia. Niinhän se oli puhe, että tämä kanava hiljenee, jep, kyllä, ja sillä linjalla olen edelleen - vaikka kesän aikana on tehnyt mieli tulla sanomaan vaikka mitä! - mutta puhe oli myös, että täältä pesee uutta matskua. Niin siis, tarkemmin ottaen, täältä pesee. Tuon linkin takaa siis löytyy uusi blogi, joka ei ole projekti, vaan pitempiaikainen juttu.
Älkää hätääntykö ensimmäisen merkinnän lyyrisyydestä: nyt on vain tällainen ilta. Kyllä siellä tullaan vielä nauramaan kainalopieruille. Voin luvata.
Nyt kuitenkin unimaisemia mullistelemaan, että jaksaa taas ihmetellä tämän maailman loputtomia kummallisuuksia. See you on the other side!
-Annapurna
tiistai 15. kesäkuuta 2010
Give me fire!
Tässä se nyt on, viimeinen merkintäni tähän blogiin. Sen tekeminen on osoittautunut yllättävän haastavaksi - olen aloittanut muutamaan otteeseen, mutta pyyhkinyt kaiken pois, koska haluan nyt sanoa asiat jotenkin... Oikein.
Minulla on takanani aivan mielipuoliset yhdeksän ja puoli kuukautta. Vähänpä tiesin sinä hetkenä, kun tätä blogia perustin, mitä kaikkea se tulisi olemassaolonsa aikana näkemään, millaisia ajatuksia se tulisi pitämään sisässään, ja millaisia muutoksia se saisi aikaiseksi. Sanottavaa tuntuu olevan niin paljon, että katson parhaaksi jakaa ajatukset useampien alaotsikoiden alle.
Hyvät naiset ja herrat, viimeisen kerran. Annapurna-täti esittää:
Mielipuolinen yhteenveto
Osa 1 - Olinko tuo minä?
Totuushan on, että omalle laihtumiselleen tulee sokeaksi. Jos minulta kysyttäisiin, olen edelleen saman kokoinen, kuin aina ennenkin. Sellainen, kuin näissä kuvissa:
Uskokaa tai älkää, tässä olen pyörähtämässä pikaisesti kuppilassa ennen kotiinmenoa. Olen! En muuten ole raskaana. Tuota mahaa katsoessani melkein toivoisin olleeni.
Ilosaarirock-hekumaa aistittavissa. Laiturilla on hyvä olla mukana vararengas. Paljastettakoon, että tuo vyö ei tänä päivänä enää pysy päälläni. Todella ikävää...
Freesi nuori nainen alkukesästä 2009.
Kesällä 2008 oli suurinta hupia ottaa kuvia, jotka olivat saaneet innoituksensa 1900-luvun alun ryhmäkuvista. Tiedättekö ne isoäitien laatikoista löytyvät luokkakuvat, joissa kaikki näyttävät sieluttomilta, ilottomilta, nujerretuilta ihmisraunioilta? Eipä siinä, ei paljon olisi hymyilyttänyt, jos olisin tiennyt ja tajunnut, miltä oikeasti näytän.
OIKEASTI! Mitä helvettiä?! Mitä minun mahalleni on tapahtunut? Missä välissä? Kenen luvalla? Miksi kuvassa on stetsoneita? Ennen kaikkea: Miten on mahdollista, että minä en ole huomannut tuota?
Kun selaan näitä kuvia läpi, en voi kuin kiittää sitä kännistä mieshenkilöä, joka elokuussa 2009 totesi näinkin kauniisti: "Se on sulla tuo perse levinnyt aika reippaaseen tahtiin siitä asti, kun ollaan tavattu... Siis kun silloin kun tavattiin, niin olit semmonen tikku, mutta nyt minäki alan kiinnostua susta, kun tykkään vähän rehevämmistä naisista!" Siitä kaikki alkoi. Silloin heräsin. Että terveisiä vaan HKK:lle - Tarjoan kossupullon, kun nähdään!
Osa 2 - Uusi maailma
Johonkin toimenpiteisiin oli siis ryhdyttävä. Painoindeksin mukaan en ollut ylipainoinen, mutta joku minussa puhui, että tälle elämäntyylille on laitettava stoppi. Nyt kun se on vielä helppoa. Syyskuun 2009 asti olen opiskellut itsenäisesti sellaisen määrän ravitsemus- ja liikuntaoppia, että olen hetkittäin jopa harkinnut lähteväni syventämään tietojani jonkin koulun piirissä, ja että saattaisin joskus elämässä jopa tehdä tätä työkseni - ohjata ihmisiä oikeille raiteille. Jos minä pystyn tähän, siihen pystyy hitto vie kuka tahansa.
Osa 3 - Autuaasti ahdistunut
Ruokavalioremontin ja liikunnan aloittamisen seurauksena painoa putosi siis kymmenen kiloa. Tarkalleenottaen tänä aamuna pudotusta oli tapahtunut 10,3 kiloa. Se ei ole paljon, mutta se on helvetin merkityksellinen kymmenen kiloa, kun painoa pudotetaan normaalipainon sisällä. Yhden kummallisen havainnon olen kuitenkin tehnyt: Itsetuntoni ulkomuotoni suhteen oli parhaimmillaan silloin, kun olin juuri saanut painoni seitsemänkymmenen alapuolelle - kun pudotusta ei ollut tapahtunut kuin muutama kilo.
Nyt, kun olen käytännössä terveyteni kannalta ihannepainossa ja fyysisesti (ja henkisesti) paremmassa kunnossa kuin herran aikaan, olen huomannut kuitenkin vertailevani itseäni vaatekuvastojen beibeihin. Tällaista en ole varsinaisesti ennen tehnyt, varsinkaan viime vuosina, kun huikean hoikat tytöt ovat tuntuneet olevan kuin vieraalta planeetalta, täysin minulle tavoittamattomissa. Olen lähinnä naureskellut syöväni tuollaisia aamupalaksi.
Nyt kuitenkin hoikkien, timmien naisten pursuaminen (koliseminen?) ovista ja ikkunoista tuntuu jotenkin ahdistavalta, kuin ne vaatisivat minua karistamaan vielä viimeiset löysät vyötäröltäni, lenkkeilemään useammin, huolehtimaan lihaskunnostani paremmin, syömään enemmän raejuustoa ja vähemmän sitä ja tätä ja tuota.
Vaan arvatkaapas mitä? Juuri tuosta ajatuksesta kehittyvät - jos nyt eivät syömishäiriöt, niin ainakin pakkomielteet. Sellaiset tilanteet, kun ihmisille iskostuu aivoihin sellainen refleksi, joka laskee jokaisen aterian kilokalorimäärät, ennen kuin mitään menee lähellekään suuta. Minä olin tänään vähän alakuloinen, ja naistenlehtien "selätä tunnesyöminen"-artikkeleita uhmaten ammensin kitaani bebee-leivoksen hyvän teen kanssa, ja iltapalaksi vetelin vielä hyvällä omatunnolla hevosen satsin kermarahkaa. Nam nam, luuviulut! Ite ajattelin nauttia elämästäni! Olisinko todella onnellisempi, jos painaisin kaksi kiloa vähemmän? Niinpä.
Osa 4 - Kilokalorihässäkkä
Tätä ei voi tämän selvemmin sanoa. Jos ette ole ammatiltanne kehonrakentajia tai urheilijoita, tai ette treenaa maratoonia varten, heittäkää koko kilokalorihysteerialla vesilintua. Minun luvallani! Itse jaksoin laskea niitä ehkä kuukauden, mutta eihän siitä nyt tule mitään, jos aletaan syynäämään, että jos tässä pihvissä on nyt niinku kaksisataa kilokaloria, niin saanko ottaa myös kastiketta, vai ylittyykö päivittäinen suositukseni kahdellasadalla. Hulluksi voi tulla monella tavalla! Kyllä kroppa tietää, mitä se oikeasti tarvitsee, ja paljonko. Sille täytyy vain antaa mahdollisuus saada äänensä kuuluviin lisäainesotku"ruokien" myllerryksen alta.
Osa 5 - Where are we going from here?
Annettuani kropalleni aikaa maiskutella tätä uutta elämäntyyliä, elämme nykyään melko mukavassa yhteisymmärryksessä. Tämän päiväisen Bebee-leivoksen jälkeen on ollut ellottava olo mahassa, mutta puhuin asian selväksi kroppani kanssa. Leivoksesta saamani nautinto oli sillä hetkellä tämän pienen ellotuksen arvoista, mutta huomenna sitten taas startataan päivä oikein muhevalla spelttipuurosatsilla, ja illalla mennään nyrkkeilemään. Näin vuorotellen toteutamme erilaisia tarpeita, ja kaikki pysyvät kutakuinkin tyytyväisinä.
Pitemmän tauon jälkeen hikiurheiluun palatessani kroppani palkitsee minut uskomattomilla se ja tämä ja tuo-hormooniryöpyillä, joista saan päälle aivan sanoinkuvaamattoman fiiliksen - kuin koko olemassaoloni huutaisi ylistyslaulua liikkumiselle. Tämä on sellainen asia, jonka en todellakaan uskonut olevan mahollista omalla kohdallani. Suosittelen kokeilemaan - nykyään voin ihan hyvin jättää viikonlopun riennot väliin, että voisin käyttää päivät tehokkaasti liikunnan ja hyvän ruoan parissa. Ja jää rahaa muuhunkin!
Uskon maltillisen asenteen olleen avainsana onnistumisessa. Jossain vaiheessa mietin, että kun mekko mahtuu päälle ja olen valmistujaiset tanssinut, menen ensimmäisenä grillille ja ostan isoimman mätön, mitä rahalla saa. Vaan kävikin niin, että valmistujaispäivä oli ja meni, ja kotimatkalla nappasin grilliltä mukaan pienet ranskalaiset. Valmistujaisista on nyt aikaa kolme viikkoa, mutta en todellakaan osaisi kuvitella palaavani nyt entiseen. Se ei vain ole vaihtoehto. Kaiken tämän jälkeen, kaikesta tänä keväänä tapahtuneesta mielettömästä ryöpytyksestä huolimatta minulla on helposti kaikin puolin parempi olo kuin aikoihin. Olen pääsääntöisesti tyytyväinen ja iloinen, ja voin sanoa viihtyväni tässä menopelissäni ja elämässä sen ympärillä.
Osa 6 - Niin, se mekko... Mitenkäs sille kävi?
Tässä ne ovat: 26. toukokuuta valmistuin medianomiksi (amk), ja mahduin kuin mahduinkin neljän vuoden takaiseen yo-mekkooni. Käytännössä laihduin koosta 40-42 kokoon 36.
Täpinöissään odottelemassa papereiden saamista.
Tässä sitä mennään, vihoviimeistä kertaa.
Time may change a lot, but some things, they stay the same. Korkeakoulutettua karaokelaulantaa, hell yes!
Osa 7 - YLÄTYYS!
Mainitsinko jotain jostain yllätyksestä vähän aikaa sitten? Totta maar! Nytpä on tullut aika paljastaa tuo hehkuttamani asia, jonka takia itsekin jouduin muutamaan otteeseen nauramaan ääneen ja puistelemaan päätäni, että mitäs helvettiä tässä nyt oikein tapahtuu.
Myönnettäköön tässä vaiheessa, että olen aina lukenut mielelläni terveysaiheisia lehtiä. Erityisesti mieleeni on jäänyt vuosien takainen juttu jostain lehdestä, jossa nuori nainen jakoi muutoskertomuksensa "pullahiirestä jumppaohjaajaksi." Olen aina lukenut näitä juttuja ahnehtien, kadehtien, haaveillen ja aina hetkeksi motivoituen.
No.
Nythän on niin, että syksyn saapuessa lehdet putoilevat maahan, ja kauppoihin ja kioskeihin putoilee KG-niminen lehti, jossa minä olen kertomassa oman tarinani, omassa persoonassani. Olin juuri viikon Helsingissä, jonka ohessa kävin vähän irvistelemässä kameralle Otavamedian studiolla. Oli ihan huikea päivä, kuljin siellä silmät yhtä ammollaan kuin suu, enkä olisi ikinä halunnut lähteä pois. Otin kuviakin, mutta en tietenkään osannut siirtää niitä kännykästä tietokoneelle, joten joudun pyytämään teitä luottamaan mielikuvitukseenne, kun paikalla on hirveä liuta ihmisiä: meikkaaja, stylisti, AD, valokuvaaja, assari jos toinenkin, toimittaja, ja minun lisäkseni kaksi muuta kuvattavaa. Lisäksi paikalla pyrähti välillä kiireisesti tärkeän oloisia ihmisiä. Meikkaajan pöytä pursusi meikkejä, hallimaisessa studiossa oli kauhea kasa kaikkea, mitä olisin tuoreena medianomina halunnut mennä hypistelemään; ja rekkitolkulla vaatteita ja ja ja vaikka mitä!
Että kyllä: vuosien ahkeran haaveilun jälkeen se olen sitten minä, joka irvistelee elokuun (tai syysuun) lopulla ilmestyvässä KG-lehdessä ja kerron, että hjuu, tulihan tuota tehtyä kaikenlaista. Sole poka ko tehhä.
Minä? Akkainlehdessä? Kertomassa laihdutuksesta...?
...
Mitäs siihen sanotte, häh?
Osa 8 - Loppusanat
Tämä on nyt sitten loppu. Tämä blogi lopettaa päivittymisensä tähän merkintään. Minulla on uusi idea muhimassa, ja jahka uusi blogi avautuu, tulen ilmoittamaan siitä täällä. Että stay tuned, vaikka tältä erää alkaa olla sanottavat sanottuna!
Yksi sellainen tärkeä juttu pitää vielä saada itsestään puserrettua ulos, vaikka kello alkaa olla vaikka miten paljon. Nimittäin sellainen asia kuin armeliaisuus ei saisi unohtua tässäkään asiassa. Me ihmiset olemme sellaisia, että vertailemme itseämme toisiimme, ja ruoskimme itseämme henkisesti, jos epäonnistumme matkallamme ollaksemme kuten muut. Kuvia katsoessa sitä kiinnittää ensimmäiseksi huomiota itseensä: Ai kamala, miten kauhealta minä näytän. Luojan kiitos emme arvioi toisiamme samanlaisella julmuudella. Olen monesti painiskellut tämän asian kanssa: loukkaako minun laihduttamiseni ja tapani puhua itsestäni läskinä oikeasti ylipainoisia? Tämä ei missään nimessä ole tarkoitus: loppujen lopuksi kysehän on vain siitä, miten ihminen viihtyy omissa nahoissansa. Eikö näin? Mutta sitten taas samalla: oppiapa suhtautumaan itseensä, kuten lähimmäisiinsä. Ohittaa pikkuviat, ja nähdä vain ne asiat, mitkä tekevät meistä toisillemme tärkeitä.
Pitäisi varmaan osata sanoa jotain kauhean fiksua, mutta uskon sanoneeni jo kaiken tarpeellisen tämän kuluneen yhdeksän ja puolen kuukauden aikana. Tuossa ajassa olisin muuten ehtinyt pusertaa vauvan maailmaan. Ehkä jollain tavalla olenkin onnistunut luomaan uutta elämää. Uutta elämää itseeni. Olen uudistanut itseni, olen Annapurna 2.0. Yes, I did smack the fatso. Joten nyt, elämä:
-Annapurna
Minulla on takanani aivan mielipuoliset yhdeksän ja puoli kuukautta. Vähänpä tiesin sinä hetkenä, kun tätä blogia perustin, mitä kaikkea se tulisi olemassaolonsa aikana näkemään, millaisia ajatuksia se tulisi pitämään sisässään, ja millaisia muutoksia se saisi aikaiseksi. Sanottavaa tuntuu olevan niin paljon, että katson parhaaksi jakaa ajatukset useampien alaotsikoiden alle.
Hyvät naiset ja herrat, viimeisen kerran. Annapurna-täti esittää:
Mielipuolinen yhteenveto
Osa 1 - Olinko tuo minä?
Totuushan on, että omalle laihtumiselleen tulee sokeaksi. Jos minulta kysyttäisiin, olen edelleen saman kokoinen, kuin aina ennenkin. Sellainen, kuin näissä kuvissa:
Uskokaa tai älkää, tässä olen pyörähtämässä pikaisesti kuppilassa ennen kotiinmenoa. Olen! En muuten ole raskaana. Tuota mahaa katsoessani melkein toivoisin olleeni.
Ilosaarirock-hekumaa aistittavissa. Laiturilla on hyvä olla mukana vararengas. Paljastettakoon, että tuo vyö ei tänä päivänä enää pysy päälläni. Todella ikävää...
Freesi nuori nainen alkukesästä 2009.
Kesällä 2008 oli suurinta hupia ottaa kuvia, jotka olivat saaneet innoituksensa 1900-luvun alun ryhmäkuvista. Tiedättekö ne isoäitien laatikoista löytyvät luokkakuvat, joissa kaikki näyttävät sieluttomilta, ilottomilta, nujerretuilta ihmisraunioilta? Eipä siinä, ei paljon olisi hymyilyttänyt, jos olisin tiennyt ja tajunnut, miltä oikeasti näytän.
Ja sokerina pohjalla: Kuva, jonka löysin sattumalta tietokonetta siivotessani, jonka olemassaolosta en tiennyt, ja joka sai minut nyt - melkein vuosi kuvan ottohetkestä myöhemmin purskahtamaan spontaaniin nauruun, vaan sittenpä meni käsi suun eteen:
OIKEASTI! Mitä helvettiä?! Mitä minun mahalleni on tapahtunut? Missä välissä? Kenen luvalla? Miksi kuvassa on stetsoneita? Ennen kaikkea: Miten on mahdollista, että minä en ole huomannut tuota?
Kun selaan näitä kuvia läpi, en voi kuin kiittää sitä kännistä mieshenkilöä, joka elokuussa 2009 totesi näinkin kauniisti: "Se on sulla tuo perse levinnyt aika reippaaseen tahtiin siitä asti, kun ollaan tavattu... Siis kun silloin kun tavattiin, niin olit semmonen tikku, mutta nyt minäki alan kiinnostua susta, kun tykkään vähän rehevämmistä naisista!" Siitä kaikki alkoi. Silloin heräsin. Että terveisiä vaan HKK:lle - Tarjoan kossupullon, kun nähdään!
Osa 2 - Uusi maailma
Johonkin toimenpiteisiin oli siis ryhdyttävä. Painoindeksin mukaan en ollut ylipainoinen, mutta joku minussa puhui, että tälle elämäntyylille on laitettava stoppi. Nyt kun se on vielä helppoa. Syyskuun 2009 asti olen opiskellut itsenäisesti sellaisen määrän ravitsemus- ja liikuntaoppia, että olen hetkittäin jopa harkinnut lähteväni syventämään tietojani jonkin koulun piirissä, ja että saattaisin joskus elämässä jopa tehdä tätä työkseni - ohjata ihmisiä oikeille raiteille. Jos minä pystyn tähän, siihen pystyy hitto vie kuka tahansa.
Osa 3 - Autuaasti ahdistunut
Ruokavalioremontin ja liikunnan aloittamisen seurauksena painoa putosi siis kymmenen kiloa. Tarkalleenottaen tänä aamuna pudotusta oli tapahtunut 10,3 kiloa. Se ei ole paljon, mutta se on helvetin merkityksellinen kymmenen kiloa, kun painoa pudotetaan normaalipainon sisällä. Yhden kummallisen havainnon olen kuitenkin tehnyt: Itsetuntoni ulkomuotoni suhteen oli parhaimmillaan silloin, kun olin juuri saanut painoni seitsemänkymmenen alapuolelle - kun pudotusta ei ollut tapahtunut kuin muutama kilo.
Nyt, kun olen käytännössä terveyteni kannalta ihannepainossa ja fyysisesti (ja henkisesti) paremmassa kunnossa kuin herran aikaan, olen huomannut kuitenkin vertailevani itseäni vaatekuvastojen beibeihin. Tällaista en ole varsinaisesti ennen tehnyt, varsinkaan viime vuosina, kun huikean hoikat tytöt ovat tuntuneet olevan kuin vieraalta planeetalta, täysin minulle tavoittamattomissa. Olen lähinnä naureskellut syöväni tuollaisia aamupalaksi.
Nyt kuitenkin hoikkien, timmien naisten pursuaminen (koliseminen?) ovista ja ikkunoista tuntuu jotenkin ahdistavalta, kuin ne vaatisivat minua karistamaan vielä viimeiset löysät vyötäröltäni, lenkkeilemään useammin, huolehtimaan lihaskunnostani paremmin, syömään enemmän raejuustoa ja vähemmän sitä ja tätä ja tuota.
Vaan arvatkaapas mitä? Juuri tuosta ajatuksesta kehittyvät - jos nyt eivät syömishäiriöt, niin ainakin pakkomielteet. Sellaiset tilanteet, kun ihmisille iskostuu aivoihin sellainen refleksi, joka laskee jokaisen aterian kilokalorimäärät, ennen kuin mitään menee lähellekään suuta. Minä olin tänään vähän alakuloinen, ja naistenlehtien "selätä tunnesyöminen"-artikkeleita uhmaten ammensin kitaani bebee-leivoksen hyvän teen kanssa, ja iltapalaksi vetelin vielä hyvällä omatunnolla hevosen satsin kermarahkaa. Nam nam, luuviulut! Ite ajattelin nauttia elämästäni! Olisinko todella onnellisempi, jos painaisin kaksi kiloa vähemmän? Niinpä.
Osa 4 - Kilokalorihässäkkä
Tätä ei voi tämän selvemmin sanoa. Jos ette ole ammatiltanne kehonrakentajia tai urheilijoita, tai ette treenaa maratoonia varten, heittäkää koko kilokalorihysteerialla vesilintua. Minun luvallani! Itse jaksoin laskea niitä ehkä kuukauden, mutta eihän siitä nyt tule mitään, jos aletaan syynäämään, että jos tässä pihvissä on nyt niinku kaksisataa kilokaloria, niin saanko ottaa myös kastiketta, vai ylittyykö päivittäinen suositukseni kahdellasadalla. Hulluksi voi tulla monella tavalla! Kyllä kroppa tietää, mitä se oikeasti tarvitsee, ja paljonko. Sille täytyy vain antaa mahdollisuus saada äänensä kuuluviin lisäainesotku"ruokien" myllerryksen alta.
Osa 5 - Where are we going from here?
Annettuani kropalleni aikaa maiskutella tätä uutta elämäntyyliä, elämme nykyään melko mukavassa yhteisymmärryksessä. Tämän päiväisen Bebee-leivoksen jälkeen on ollut ellottava olo mahassa, mutta puhuin asian selväksi kroppani kanssa. Leivoksesta saamani nautinto oli sillä hetkellä tämän pienen ellotuksen arvoista, mutta huomenna sitten taas startataan päivä oikein muhevalla spelttipuurosatsilla, ja illalla mennään nyrkkeilemään. Näin vuorotellen toteutamme erilaisia tarpeita, ja kaikki pysyvät kutakuinkin tyytyväisinä.
Pitemmän tauon jälkeen hikiurheiluun palatessani kroppani palkitsee minut uskomattomilla se ja tämä ja tuo-hormooniryöpyillä, joista saan päälle aivan sanoinkuvaamattoman fiiliksen - kuin koko olemassaoloni huutaisi ylistyslaulua liikkumiselle. Tämä on sellainen asia, jonka en todellakaan uskonut olevan mahollista omalla kohdallani. Suosittelen kokeilemaan - nykyään voin ihan hyvin jättää viikonlopun riennot väliin, että voisin käyttää päivät tehokkaasti liikunnan ja hyvän ruoan parissa. Ja jää rahaa muuhunkin!
Uskon maltillisen asenteen olleen avainsana onnistumisessa. Jossain vaiheessa mietin, että kun mekko mahtuu päälle ja olen valmistujaiset tanssinut, menen ensimmäisenä grillille ja ostan isoimman mätön, mitä rahalla saa. Vaan kävikin niin, että valmistujaispäivä oli ja meni, ja kotimatkalla nappasin grilliltä mukaan pienet ranskalaiset. Valmistujaisista on nyt aikaa kolme viikkoa, mutta en todellakaan osaisi kuvitella palaavani nyt entiseen. Se ei vain ole vaihtoehto. Kaiken tämän jälkeen, kaikesta tänä keväänä tapahtuneesta mielettömästä ryöpytyksestä huolimatta minulla on helposti kaikin puolin parempi olo kuin aikoihin. Olen pääsääntöisesti tyytyväinen ja iloinen, ja voin sanoa viihtyväni tässä menopelissäni ja elämässä sen ympärillä.
Osa 6 - Niin, se mekko... Mitenkäs sille kävi?
Tässä ne ovat: 26. toukokuuta valmistuin medianomiksi (amk), ja mahduin kuin mahduinkin neljän vuoden takaiseen yo-mekkooni. Käytännössä laihduin koosta 40-42 kokoon 36.
Täpinöissään odottelemassa papereiden saamista.
Tässä sitä mennään, vihoviimeistä kertaa.
Time may change a lot, but some things, they stay the same. Korkeakoulutettua karaokelaulantaa, hell yes!
Harmi sinänsä, ettei minulla ole näyttää ajatuksen kanssa otettua kokovartalokuvaa itsestäni kaiken tämän jälkeen. Näyttääkseni kuitenkin edustavamman puolen uudesta kuontalosta, piti oikein erikseen yrittää olla hetki aloillaan, että saisi tuoreen pärstäkuvankin tänne. Pakkohan tuo on myöntää, että terveellinen elämäntapa näkyy ennen kaikkea naamassa - vai mitäs tuumaatte, kun vertaa vaikkapa näitä:
Jäätävää.
Mainitsinko jotain jostain yllätyksestä vähän aikaa sitten? Totta maar! Nytpä on tullut aika paljastaa tuo hehkuttamani asia, jonka takia itsekin jouduin muutamaan otteeseen nauramaan ääneen ja puistelemaan päätäni, että mitäs helvettiä tässä nyt oikein tapahtuu.
Myönnettäköön tässä vaiheessa, että olen aina lukenut mielelläni terveysaiheisia lehtiä. Erityisesti mieleeni on jäänyt vuosien takainen juttu jostain lehdestä, jossa nuori nainen jakoi muutoskertomuksensa "pullahiirestä jumppaohjaajaksi." Olen aina lukenut näitä juttuja ahnehtien, kadehtien, haaveillen ja aina hetkeksi motivoituen.
No.
Nythän on niin, että syksyn saapuessa lehdet putoilevat maahan, ja kauppoihin ja kioskeihin putoilee KG-niminen lehti, jossa minä olen kertomassa oman tarinani, omassa persoonassani. Olin juuri viikon Helsingissä, jonka ohessa kävin vähän irvistelemässä kameralle Otavamedian studiolla. Oli ihan huikea päivä, kuljin siellä silmät yhtä ammollaan kuin suu, enkä olisi ikinä halunnut lähteä pois. Otin kuviakin, mutta en tietenkään osannut siirtää niitä kännykästä tietokoneelle, joten joudun pyytämään teitä luottamaan mielikuvitukseenne, kun paikalla on hirveä liuta ihmisiä: meikkaaja, stylisti, AD, valokuvaaja, assari jos toinenkin, toimittaja, ja minun lisäkseni kaksi muuta kuvattavaa. Lisäksi paikalla pyrähti välillä kiireisesti tärkeän oloisia ihmisiä. Meikkaajan pöytä pursusi meikkejä, hallimaisessa studiossa oli kauhea kasa kaikkea, mitä olisin tuoreena medianomina halunnut mennä hypistelemään; ja rekkitolkulla vaatteita ja ja ja vaikka mitä!
Että kyllä: vuosien ahkeran haaveilun jälkeen se olen sitten minä, joka irvistelee elokuun (tai syysuun) lopulla ilmestyvässä KG-lehdessä ja kerron, että hjuu, tulihan tuota tehtyä kaikenlaista. Sole poka ko tehhä.
Minä? Akkainlehdessä? Kertomassa laihdutuksesta...?
...
Mitäs siihen sanotte, häh?
Osa 8 - Loppusanat
Tämä on nyt sitten loppu. Tämä blogi lopettaa päivittymisensä tähän merkintään. Minulla on uusi idea muhimassa, ja jahka uusi blogi avautuu, tulen ilmoittamaan siitä täällä. Että stay tuned, vaikka tältä erää alkaa olla sanottavat sanottuna!
Yksi sellainen tärkeä juttu pitää vielä saada itsestään puserrettua ulos, vaikka kello alkaa olla vaikka miten paljon. Nimittäin sellainen asia kuin armeliaisuus ei saisi unohtua tässäkään asiassa. Me ihmiset olemme sellaisia, että vertailemme itseämme toisiimme, ja ruoskimme itseämme henkisesti, jos epäonnistumme matkallamme ollaksemme kuten muut. Kuvia katsoessa sitä kiinnittää ensimmäiseksi huomiota itseensä: Ai kamala, miten kauhealta minä näytän. Luojan kiitos emme arvioi toisiamme samanlaisella julmuudella. Olen monesti painiskellut tämän asian kanssa: loukkaako minun laihduttamiseni ja tapani puhua itsestäni läskinä oikeasti ylipainoisia? Tämä ei missään nimessä ole tarkoitus: loppujen lopuksi kysehän on vain siitä, miten ihminen viihtyy omissa nahoissansa. Eikö näin? Mutta sitten taas samalla: oppiapa suhtautumaan itseensä, kuten lähimmäisiinsä. Ohittaa pikkuviat, ja nähdä vain ne asiat, mitkä tekevät meistä toisillemme tärkeitä.
Pitäisi varmaan osata sanoa jotain kauhean fiksua, mutta uskon sanoneeni jo kaiken tarpeellisen tämän kuluneen yhdeksän ja puolen kuukauden aikana. Tuossa ajassa olisin muuten ehtinyt pusertaa vauvan maailmaan. Ehkä jollain tavalla olenkin onnistunut luomaan uutta elämää. Uutta elämää itseeni. Olen uudistanut itseni, olen Annapurna 2.0. Yes, I did smack the fatso. Joten nyt, elämä:
Give me fire!
-Annapurna
keskiviikko 26. toukokuuta 2010
Valmis
Tänään - kahden ja puolen tunnin kuluttua - minä valmistun medianomiksi. Tarkoittaa sitä, että yhdeksän kuukauden mittainen ähertäminen testataan nyt, että miten meni. Nyt on sen verran "vähän muutakin tekemistä", että en ehdi alkaa kasaamaan valtavaa ultimateyhteenvetoa kuluneesta - hyvänen aika - melkein vuodesta, mutta odottakaapa vain, kun tästä juhlahumu laskee, teen sellaisen viimeisen merkinnän, että saatte varata sen lukemiseen puoli päivää. Luvassa paljonn kuvia, itkua ja naurua, fiilistelyä, yllärin paljastaminen ja uudesta projektista tiedottaminen. Että älkää missään nimessä karatko vielä, murmeliseni!
Vaan nytpä on edessä se hetki, jota varten tässä ollaan oltu yhdeksästä kuukaudesta kolme ja puoli kuukautta kokonaan juomatta alkoholia, herätty lukemattomina lauantaiaamuina potkunyrkkeilemään muiden nukkuessa krapulaansa pois, vietetty lukuisia tunteja koneen äärellä tietoa imemässä ja triplasti enemmän tunteja keittiössä uusiin, ihmeellisiin aineksiin tutustumassa: se on nyt sitä vaille, että naama ja tukka ojennukseen, neljän vuoden takainen yo-The Mekko päälle (KYLLÄ! Se todellakin MAHTUU!) ja tutkintotodistusta noutamaan.
Vielä kerran uusintana pieni kiehtova "animaatio":
Tänään muuten otetaan sille!
-Annapurna
Vaan nytpä on edessä se hetki, jota varten tässä ollaan oltu yhdeksästä kuukaudesta kolme ja puoli kuukautta kokonaan juomatta alkoholia, herätty lukemattomina lauantaiaamuina potkunyrkkeilemään muiden nukkuessa krapulaansa pois, vietetty lukuisia tunteja koneen äärellä tietoa imemässä ja triplasti enemmän tunteja keittiössä uusiin, ihmeellisiin aineksiin tutustumassa: se on nyt sitä vaille, että naama ja tukka ojennukseen, neljän vuoden takainen yo-The Mekko päälle (KYLLÄ! Se todellakin MAHTUU!) ja tutkintotodistusta noutamaan.
Vielä kerran uusintana pieni kiehtova "animaatio":
Tänään muuten otetaan sille!
-Annapurna
tiistai 18. toukokuuta 2010
Puhdistus
Viikon päästä tästä päivästä on se päivä, kun valmistun huomenna. Kun aloitin tämän blogin (puolihuumorilla), oli minulla kolme megaluokan huolta: laihtuminen, opinnäytetyön kirjoittaminen, valmistuminen. Kaikki näistä kolmesta missiosta tuntui olevan saavuttamattomissa, ja niistä puhuttiinkin vähän naureskellen.
Lueskelin tuossa päivänä eräänä vanhaa päiväkirjaani taaksepäin nostalgiatripin merkeissä. Aikalailla vuosi sitten olin kirjoittanut julistautuvani sellaiseksi ihmiseksi, joka ikuisesti vain yrittää laihduttaa ja aloittaa elämäntaparemontin seuraavana maanantaina, mutta joka ei kuitenkaan ikinä tule oikeasti onnistumaan siinä. Kieltämättä nyt kymmentä kiloa myöhemmin hymyilytti ja tuntui tosi hyvältä lukea se kappale. Että kuinka väärässä olitkaan, siskoseni. Ja uskomatonta, miten helppoa se kaikki lopulta oli!
Viikon päästä pitäisi siis sujahtaa siihen paljonpuhuttuun valmistujaismekkoon. Helmikuussa se vielä onnistui, mutta siitä asti se on odottanut kuin viritetty ansa minua kaapissa, aina ilkikurisesti sieltä kurkistellen: no, mitenkäs elämäntaparemonttisi jaksaa?
Viime viikonloppu meni Kemissä sarjakuvapäiviä pyörittäessä. Ihan mahtava tapahtuma oli taas kerran, mutta kuten arvata saattaa, oli ravitsemuspuoli sellainen, mitä en uskaltaisi ravitsemusterapeutille näytettävään vihkoon merkata - Karvinen-näyttelyn avajaisissa oli tarjolla pizzaa ja lasagnea, jotka pitkän päivän päätteeksi maistuivat mahdottoman hyvältä. Avajaisista ylitse jäänyt lasagne syötettiin meille järjestäjille seuraavana päivänä, ja kuulin joka haarukallisella hiilihydraattikammoisen ihmisen karjuvan päässäni, että eeiiii!
Nyt on ihan järkyttävän paisunut olo, kun tuosta nesteytyksestä tuli myös pidettyä huoli melko tehokkaasti. Niinpä ajattelinkin aamulla, että nyt voisi olla sellaisen viimeisen kuurin paikka. Tiedättehän, kun on olemassa kaiken maailman mehupaastoja ja kaalisoppadieettejä ja ananaskapseleja, joista suurin osa on kuluttajan huijaamista ja kaiken lisäksi terveyden kannalta epäterveellistä, kun painoa lähtee enimmäkseen lihaksista. Lisäksi kokemukseni mehupaastosta ei ole järin ruusuinen - viime kesän lopulla sellaiseen aloin, ja kolmantena aamulla kaaduin pää edellä vaatekaapin oveen, jolloin asuinkumppanini tuumasi, että nyt muuten loppuu tuo homma.
Se kolme päivää kuitenkin katkaisi osaltaan herkuttelukierteen, ja kaverit luulivat minun olevan raskaana - ei mahan takia, vaan kun oli kuulemma sellainen "hehku" päällä. Iho oli mahtavan kuulas ja olo keveä, joten ajattelin kuitenkin, että joku tällainen tempaus olisi hieno tässä vaiheessa.
Sitten vähän perusteita: Kukaan järkevä ihminen ei ala nälkälakkoon laihtumisen takia. Se on tyhmää ja turhaa. Puhidustuskuurille alkaessa täytyy tehdä itselle selväksi, mitä tällä haen, millaisia tuloksia toivon tällä olevan, ja mikä ylipäätään on järkevää ja tarkoituksenmukaista. Omalla kohdallani tahdon pienen pömpän laskemisen lisäksi katkaista salakavalasti takavasemmalta hyökänneen makeannälän, joka vaivaa lähes päivittäin. Karkkia onkin tullut mussuteltua nyt aivan tarpeettoman useasti. Täytyisi ainakin saada siirryttyä takaisin tummaan suklaaseen ja esimerkiksi luontaistuotekaupoissa myytävään intiaanilakuun, joka on tehty muun muassa täysjyväspelttijauhoista ja intiaanisokerista. Sehän on ihan selvää, että sokerin syöminen lisää sokerin himoa, joten ketju olisi nyt katkaistava.
Sokerin olen muutenkin havainnut arkkiviholliseksi tässä ikuisessa taistelussa oman terveyden puolesta. Muista hiilihydraateista alan pikkuhiljaa päästää pannasta täysjyvätuotteita, kuten luomu täysjyväriisiä, mutta valkaistu sokeri ei saa mitään anteeksi. Valloillaan oleva pastaan, riisiin ja viljaan kohdistuva sota on vienyt ikävästi huomiota pois sokerin tuhoista. Tuntuu, ettei koko hommassa ole oikein järki kädessä. Tämän olen huomannut ainakin itsestäni, kuten aiemmin kirjoitinkin: karkin syöminen on ok, valkaistun riisin syöminen ei. Suuri osa maailman kansasta syö kuitenkin pääruoakseen päivittäin pelkkää riisiä.
Siispä päädyinkin puhdistuskuureja tutkiessani Vogelin riisikuuriin. Ideana on noudattaa kuuria joko jokatoinen päivä tai yhtäjaksoisesti muutaman päivän - maksimissaan viikon - ajan. Sipulia, omenoita, luomu täysjyväriisiä, molkosan-vettä, vihreää teetä ja porkkanamehua. Siinäpä resepti.
Eihän tuosta saa vitamiineja ja proteiineja ja sitä ja tätä ja tuota
Itse tein vähän oman koktailini, koska riisi kaikesta huolimatta vähän oudoksuttaa: ostin riisipussin lisäksi paketillisen speltti helmijyviä, ja korvasin puolet riiseistä niillä. Speltti sisältää enemmän proteiineja ja kuituja ja sitä vastoin vähemmän hiilihydraatteja sataa grammaa kohden, ja on muutenkin ihan mahtava keksintö. Lisäksi aion syödä "reseptin" ulkopuolelta kasviksia, kananmunia ja raejuustoa - tokkopa nuo koko kuuria pilaavat. Sitäpaitsi minä varmaan en kuole, jos en vajaan viikkoon saa ravinnosta kaikkea, mitä pitäisi saada. Suuri osa suomalaisista ei saa ikinä.
Nyt on takana ensimmäinen ateria. Kuulotin sipulit kookosrasvassa ja heitin sekaan vähän puhdistamatonta merisuolaa, kun näin helteiden aikaan täytyy pitää huoli suolan saannista. Täytyy sanoa, että vaikka tuo vähän paloi kiinni, oli tuo annos yllättävän maukas! Speltti tarjosi kivasti haastetta hampaille, joten tuli huolehdittua myös riittävästä pureksinnasta. Aterian valmistumista odotellessa söin luomuomenan ja join lasillisen molkosan-vettä. Päälle natustin tässä kirjoitellessa vielä tomaatin, eikä kyllä jäänyt yhtään nälkä. Kuvailisin oloani hyväksi. Kunhan tästä ruoka vähän laskeutuu, lähden lenkille. Jännä nähdä, miten tuota jaksaa pinkoa. Helle ja kaikki.
Jäädäänpä seuraamaan kehitysen kehittymistä!
-Annapurna
Lueskelin tuossa päivänä eräänä vanhaa päiväkirjaani taaksepäin nostalgiatripin merkeissä. Aikalailla vuosi sitten olin kirjoittanut julistautuvani sellaiseksi ihmiseksi, joka ikuisesti vain yrittää laihduttaa ja aloittaa elämäntaparemontin seuraavana maanantaina, mutta joka ei kuitenkaan ikinä tule oikeasti onnistumaan siinä. Kieltämättä nyt kymmentä kiloa myöhemmin hymyilytti ja tuntui tosi hyvältä lukea se kappale. Että kuinka väärässä olitkaan, siskoseni. Ja uskomatonta, miten helppoa se kaikki lopulta oli!
Viikon päästä pitäisi siis sujahtaa siihen paljonpuhuttuun valmistujaismekkoon. Helmikuussa se vielä onnistui, mutta siitä asti se on odottanut kuin viritetty ansa minua kaapissa, aina ilkikurisesti sieltä kurkistellen: no, mitenkäs elämäntaparemonttisi jaksaa?
Viime viikonloppu meni Kemissä sarjakuvapäiviä pyörittäessä. Ihan mahtava tapahtuma oli taas kerran, mutta kuten arvata saattaa, oli ravitsemuspuoli sellainen, mitä en uskaltaisi ravitsemusterapeutille näytettävään vihkoon merkata - Karvinen-näyttelyn avajaisissa oli tarjolla pizzaa ja lasagnea, jotka pitkän päivän päätteeksi maistuivat mahdottoman hyvältä. Avajaisista ylitse jäänyt lasagne syötettiin meille järjestäjille seuraavana päivänä, ja kuulin joka haarukallisella hiilihydraattikammoisen ihmisen karjuvan päässäni, että eeiiii!
Nyt on ihan järkyttävän paisunut olo, kun tuosta nesteytyksestä tuli myös pidettyä huoli melko tehokkaasti. Niinpä ajattelinkin aamulla, että nyt voisi olla sellaisen viimeisen kuurin paikka. Tiedättehän, kun on olemassa kaiken maailman mehupaastoja ja kaalisoppadieettejä ja ananaskapseleja, joista suurin osa on kuluttajan huijaamista ja kaiken lisäksi terveyden kannalta epäterveellistä, kun painoa lähtee enimmäkseen lihaksista. Lisäksi kokemukseni mehupaastosta ei ole järin ruusuinen - viime kesän lopulla sellaiseen aloin, ja kolmantena aamulla kaaduin pää edellä vaatekaapin oveen, jolloin asuinkumppanini tuumasi, että nyt muuten loppuu tuo homma.
Se kolme päivää kuitenkin katkaisi osaltaan herkuttelukierteen, ja kaverit luulivat minun olevan raskaana - ei mahan takia, vaan kun oli kuulemma sellainen "hehku" päällä. Iho oli mahtavan kuulas ja olo keveä, joten ajattelin kuitenkin, että joku tällainen tempaus olisi hieno tässä vaiheessa.
Sitten vähän perusteita: Kukaan järkevä ihminen ei ala nälkälakkoon laihtumisen takia. Se on tyhmää ja turhaa. Puhidustuskuurille alkaessa täytyy tehdä itselle selväksi, mitä tällä haen, millaisia tuloksia toivon tällä olevan, ja mikä ylipäätään on järkevää ja tarkoituksenmukaista. Omalla kohdallani tahdon pienen pömpän laskemisen lisäksi katkaista salakavalasti takavasemmalta hyökänneen makeannälän, joka vaivaa lähes päivittäin. Karkkia onkin tullut mussuteltua nyt aivan tarpeettoman useasti. Täytyisi ainakin saada siirryttyä takaisin tummaan suklaaseen ja esimerkiksi luontaistuotekaupoissa myytävään intiaanilakuun, joka on tehty muun muassa täysjyväspelttijauhoista ja intiaanisokerista. Sehän on ihan selvää, että sokerin syöminen lisää sokerin himoa, joten ketju olisi nyt katkaistava.
Sokerin olen muutenkin havainnut arkkiviholliseksi tässä ikuisessa taistelussa oman terveyden puolesta. Muista hiilihydraateista alan pikkuhiljaa päästää pannasta täysjyvätuotteita, kuten luomu täysjyväriisiä, mutta valkaistu sokeri ei saa mitään anteeksi. Valloillaan oleva pastaan, riisiin ja viljaan kohdistuva sota on vienyt ikävästi huomiota pois sokerin tuhoista. Tuntuu, ettei koko hommassa ole oikein järki kädessä. Tämän olen huomannut ainakin itsestäni, kuten aiemmin kirjoitinkin: karkin syöminen on ok, valkaistun riisin syöminen ei. Suuri osa maailman kansasta syö kuitenkin pääruoakseen päivittäin pelkkää riisiä.
Siispä päädyinkin puhdistuskuureja tutkiessani Vogelin riisikuuriin. Ideana on noudattaa kuuria joko jokatoinen päivä tai yhtäjaksoisesti muutaman päivän - maksimissaan viikon - ajan. Sipulia, omenoita, luomu täysjyväriisiä, molkosan-vettä, vihreää teetä ja porkkanamehua. Siinäpä resepti.
Eihän tuosta saa vitamiineja ja proteiineja ja sitä ja tätä ja tuota
Itse tein vähän oman koktailini, koska riisi kaikesta huolimatta vähän oudoksuttaa: ostin riisipussin lisäksi paketillisen speltti helmijyviä, ja korvasin puolet riiseistä niillä. Speltti sisältää enemmän proteiineja ja kuituja ja sitä vastoin vähemmän hiilihydraatteja sataa grammaa kohden, ja on muutenkin ihan mahtava keksintö. Lisäksi aion syödä "reseptin" ulkopuolelta kasviksia, kananmunia ja raejuustoa - tokkopa nuo koko kuuria pilaavat. Sitäpaitsi minä varmaan en kuole, jos en vajaan viikkoon saa ravinnosta kaikkea, mitä pitäisi saada. Suuri osa suomalaisista ei saa ikinä.
Nyt on takana ensimmäinen ateria. Kuulotin sipulit kookosrasvassa ja heitin sekaan vähän puhdistamatonta merisuolaa, kun näin helteiden aikaan täytyy pitää huoli suolan saannista. Täytyy sanoa, että vaikka tuo vähän paloi kiinni, oli tuo annos yllättävän maukas! Speltti tarjosi kivasti haastetta hampaille, joten tuli huolehdittua myös riittävästä pureksinnasta. Aterian valmistumista odotellessa söin luomuomenan ja join lasillisen molkosan-vettä. Päälle natustin tässä kirjoitellessa vielä tomaatin, eikä kyllä jäänyt yhtään nälkä. Kuvailisin oloani hyväksi. Kunhan tästä ruoka vähän laskeutuu, lähden lenkille. Jännä nähdä, miten tuota jaksaa pinkoa. Helle ja kaikki.
Jäädäänpä seuraamaan kehitysen kehittymistä!
-Annapurna
torstai 13. toukokuuta 2010
Ilman siipiä täällä voi lentää
Tuo lenkkeilyharrastus on kyllä aukaissut aivan uusia maailmoja. Sen sijaan, että tunkkaisella, ylikansoitetulla salilla rehkisi pää tyhjänä ja suoritukseensa keskittyen, joutuu lenkkeilyssä väkisinkin kosketukseen ympäristönsä kanssa. Tämän havaittuani olen alkanut entistä enemmän keskittymään lenkkeilyssä juoksupyrähdysten lisäksi niihin kävelyosuuksiin. Kymmenen minuutin juoksun jälkeen tiputan vauhdin reippaaseen kävelyyn ja otan oikein asiakseni katsella ympärilleni.
Varsinkin näin kesän kynnyksellä monesti on käynyt mielessä, että pitää lähteä joku päivä ihan vain rauhalliselle lenkille kameran kanssa. Tässä on päässyt aitiopaikalta seuraamaan viimeisten lumikasojen kutistumista, harmaan, homeisen nurmimassan muuttumista vihertäväksi, ensimmäisten voikukkien ilmestymistä talojen seinustoille sekä lopulta ensimmäisten nuppujen ilmestymistä puiden oksille.
Ja se tuoksu! Tänään minusta pääsi voimakas henkäisy, kun astuin ovesta ulos lähteäkseni ehkä elämäni ensimmäiselle aamulenkille. Lämpö ja tulevan kesän tuoksu löi oikein vastaan, ja olinpa sattunut juuri valitsemaan cd-soittimeen (kyllä! Minä kannan cd-soitinta mukanani näinä iPod meganano-aikoina, hamaan loppuun asti!) sellaisen levyn, jota kuuntelin toissakesänä jatkuvalla syötöllä (Von Hertzen Brothers - Love remains the same). Uskomattomasta kahdeksantoista asteen lämmöstä huolimatta melkein paleli, kun kylmät väreet iskivät sata prosenttia uudestaan ja uudestaan, kun lämmin tuuli kutitteli niskaa ja käsivarsien ihoa, ja saattoi kuvitella kesän ja pienen nousuhumalan ja Ilosaarirockin (ehdoton vuoden kohokohta!) ja voi hyvänen aika.
Jossain vaiheessa kävi ilmi, että pitkähihainen hupparin alla oli erittäin huono valinta tälle päivälle. Niinpä tein oikein tietoisen päätöksen, että tänään ei suoriteta. Takana on nyt niin paljon mekaanista, aivotonta suorittamista, että nyt sain oikein luvan kanssa käveleskellä ihan kaikessa rauhassa, pysähtyä sillalle tuijottelemaan virtaavaa vettä ja lammen äärelle seuraamaan sorsapariskuntaa ja kyselemään, että milloinkas herrasväen munat kuoriutuvat.
Oli ihan mahtavaa kulkea kaikki aistit auki, imeä itseensä tulevaa kesää tämän harvinaisen pitkän ja pimeän talven jälkeen. Sen sijaan viime viikolla koin melko vastakkaisen huippuhetken lenkkeilyn parissa: Oli jo sellainen olo, että en jaksaisi enää juosta. Että kävelen loppumatkan kotiin. Vaan sittenpä osui silmääni vierellä virtaava vesi. Oulu on siitä hieno kaupunki, että täältä löytyy keskustan tuntumasta monenlaista elementtiä, kuten tässä tapauksessa Tuiran patojen jälkeen mereen laskeva virta. Vesi virtasi selvästi nopeammin, kuin mitä minä kävelin. Samalla alkoi soida nostattava biisi cd-soittimesta, ja tuli sellainen uskomaton olo. Pidin katseeni kiinni virrassa. Jalat alkoivat askeltaa nopeammin. Halusin kulkea yhtä nopeasti, kuin vesi. Ei riittänyt, halusin juosta sen ohi! Enemmän, lujempaa! Niin kauan, kuin pidin katseeni kiinni virrassa, tuntui askel ihan olemattoman kevyeltä. Sillä hetkellä, kun siirsin katseeni tiehen, tuntuivat keuhkot rahisevan ja jalat tömisevän. Vaan katseen siirto takaisin veteen, ja jo lennettiin! Tuli ihan mieleen tämä! Tai tämä! Awesome! Hei, kyllä aikuisen elämä on ihan tarpeeksi tylsää muutenkin. Aina on tilaa kuvitella olevansa Pocahontas 23-vuotiaana, tai vaikka hitto vie satavuotiaana!
Tämän päivän fiilistelylenkin jälkeen kotiin kylmään suihkuun ja nauttimaan aamiaista elämäni miehen kanssa:
Mieluummin probioottista kauravalmistetta kimpassa, kuin kyljyksiä yksin!
-Annapurna
Varsinkin näin kesän kynnyksellä monesti on käynyt mielessä, että pitää lähteä joku päivä ihan vain rauhalliselle lenkille kameran kanssa. Tässä on päässyt aitiopaikalta seuraamaan viimeisten lumikasojen kutistumista, harmaan, homeisen nurmimassan muuttumista vihertäväksi, ensimmäisten voikukkien ilmestymistä talojen seinustoille sekä lopulta ensimmäisten nuppujen ilmestymistä puiden oksille.
Ja se tuoksu! Tänään minusta pääsi voimakas henkäisy, kun astuin ovesta ulos lähteäkseni ehkä elämäni ensimmäiselle aamulenkille. Lämpö ja tulevan kesän tuoksu löi oikein vastaan, ja olinpa sattunut juuri valitsemaan cd-soittimeen (kyllä! Minä kannan cd-soitinta mukanani näinä iPod meganano-aikoina, hamaan loppuun asti!) sellaisen levyn, jota kuuntelin toissakesänä jatkuvalla syötöllä (Von Hertzen Brothers - Love remains the same). Uskomattomasta kahdeksantoista asteen lämmöstä huolimatta melkein paleli, kun kylmät väreet iskivät sata prosenttia uudestaan ja uudestaan, kun lämmin tuuli kutitteli niskaa ja käsivarsien ihoa, ja saattoi kuvitella kesän ja pienen nousuhumalan ja Ilosaarirockin (ehdoton vuoden kohokohta!) ja voi hyvänen aika.
Jossain vaiheessa kävi ilmi, että pitkähihainen hupparin alla oli erittäin huono valinta tälle päivälle. Niinpä tein oikein tietoisen päätöksen, että tänään ei suoriteta. Takana on nyt niin paljon mekaanista, aivotonta suorittamista, että nyt sain oikein luvan kanssa käveleskellä ihan kaikessa rauhassa, pysähtyä sillalle tuijottelemaan virtaavaa vettä ja lammen äärelle seuraamaan sorsapariskuntaa ja kyselemään, että milloinkas herrasväen munat kuoriutuvat.
Oli ihan mahtavaa kulkea kaikki aistit auki, imeä itseensä tulevaa kesää tämän harvinaisen pitkän ja pimeän talven jälkeen. Sen sijaan viime viikolla koin melko vastakkaisen huippuhetken lenkkeilyn parissa: Oli jo sellainen olo, että en jaksaisi enää juosta. Että kävelen loppumatkan kotiin. Vaan sittenpä osui silmääni vierellä virtaava vesi. Oulu on siitä hieno kaupunki, että täältä löytyy keskustan tuntumasta monenlaista elementtiä, kuten tässä tapauksessa Tuiran patojen jälkeen mereen laskeva virta. Vesi virtasi selvästi nopeammin, kuin mitä minä kävelin. Samalla alkoi soida nostattava biisi cd-soittimesta, ja tuli sellainen uskomaton olo. Pidin katseeni kiinni virrassa. Jalat alkoivat askeltaa nopeammin. Halusin kulkea yhtä nopeasti, kuin vesi. Ei riittänyt, halusin juosta sen ohi! Enemmän, lujempaa! Niin kauan, kuin pidin katseeni kiinni virrassa, tuntui askel ihan olemattoman kevyeltä. Sillä hetkellä, kun siirsin katseeni tiehen, tuntuivat keuhkot rahisevan ja jalat tömisevän. Vaan katseen siirto takaisin veteen, ja jo lennettiin! Tuli ihan mieleen tämä! Tai tämä! Awesome! Hei, kyllä aikuisen elämä on ihan tarpeeksi tylsää muutenkin. Aina on tilaa kuvitella olevansa Pocahontas 23-vuotiaana, tai vaikka hitto vie satavuotiaana!
Tämän päivän fiilistelylenkin jälkeen kotiin kylmään suihkuun ja nauttimaan aamiaista elämäni miehen kanssa:
Mieluummin probioottista kauravalmistetta kimpassa, kuin kyljyksiä yksin!
-Annapurna
keskiviikko 12. toukokuuta 2010
Uusinta uutta
"Joo tää on tää uus superduper-dieetti, siis tässä on idea se, että kieltäydytään, niinku, tietyistä jutuista. Tää kehitettiin 1970-luvun Yhdysvalloissa astronauttien tarpeisiin, ku niillä, niinku, ei voi olla siellä avaruudessa esim. vaikka mitä, nii sitte niitte piti miettiä, että mitä sinne niinku kannattaa ottaa, että mitä ihminen niinku tarvittee. Nii sittehä ne hoksas, et joo! Hiilihydraatit pois! Ja sitte sillee, että jaetaan hiilarit niinku hyviin, niinku täysjyvään ja vihanneksiin ja hedelmiin jne, ja sit huonoihin, niinku valkoseen riisiin tai leipään tai, näin, ja sitte jotku jakaa vielä kolmanteen ryhmään, eli niihin, mitä saa sillon tällön vetää, koska ne maistuu niinku hyviltä.
Nii tää sitte tuli käyttöön iha tällei normi-ihmistenki keskuudessa, kun huomattiin, että jes, nyt on hyvä homma. Nii sitte, sitte aivopessään ittensä silleisti, että hiilarit on pahasta. Ja sitte mennään niinku esim. thai-ruokaa syömään, ja siellä jätetään pois siitä annoksesta ne riisit. Mutta koska ne annokset on yleensä aika sillei niinku, isoja, nii sitte otetaan loput mukaan, ja pakataan mukaan kans vähä sitä riisiä niinku näön vuoks.
No, sit iltasella tulee mukaan tää kolmas ryhmä, niinku hyvältä maistuvat hiilarit. Sillon kipastaan lähikaupasta iha vähä salmiakkia, tai vaikka suklaata. Joo, oha niissä hiilareita, mutta ei niitä lasketa, koska ne niinku kuuluu elämään ja, näin. Ja se on iha ok. Ja sitte vielä illemmalla tulee taas vähä nälkä, jollon niinku päättää kieräyttää ne thai-safkan jämät pannulla. Ajatuksissaan heittää riisit kans sekaan.
Ja sitte ku on syöny sen safkan, soossit riiseineen, nii sitten on huono omatunto. Kun niinku söi riisiä. Eikä siks, että söi niinku suklaata tai muuta karkkia. Nii siinä piilee tän dieetin hienous!"
Tällaista tänään. Nimimerkillä kokemusta on.
-Annapurna
Nii tää sitte tuli käyttöön iha tällei normi-ihmistenki keskuudessa, kun huomattiin, että jes, nyt on hyvä homma. Nii sitte, sitte aivopessään ittensä silleisti, että hiilarit on pahasta. Ja sitte mennään niinku esim. thai-ruokaa syömään, ja siellä jätetään pois siitä annoksesta ne riisit. Mutta koska ne annokset on yleensä aika sillei niinku, isoja, nii sitte otetaan loput mukaan, ja pakataan mukaan kans vähä sitä riisiä niinku näön vuoks.
No, sit iltasella tulee mukaan tää kolmas ryhmä, niinku hyvältä maistuvat hiilarit. Sillon kipastaan lähikaupasta iha vähä salmiakkia, tai vaikka suklaata. Joo, oha niissä hiilareita, mutta ei niitä lasketa, koska ne niinku kuuluu elämään ja, näin. Ja se on iha ok. Ja sitte vielä illemmalla tulee taas vähä nälkä, jollon niinku päättää kieräyttää ne thai-safkan jämät pannulla. Ajatuksissaan heittää riisit kans sekaan.
Ja sitte ku on syöny sen safkan, soossit riiseineen, nii sitten on huono omatunto. Kun niinku söi riisiä. Eikä siks, että söi niinku suklaata tai muuta karkkia. Nii siinä piilee tän dieetin hienous!"
Tällaista tänään. Nimimerkillä kokemusta on.
-Annapurna
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
